keskiviikko 18. lokakuuta 2017

"Syysloma"

Taideteos vintin aarteista
Tuli pitkästä aikaa kaunis syyssää hautojenlaittopäiväksi ja koko viikoksikin.En minä taida tosiaan suuria matkoja enää havitella, kun tällainen päivä sisaren kanssa ajellen tuntuu hienolta retkeltä. Passini on kohta menossa vanhaksi. Mahdanko uusiakaan sitä.

Torpalla tuli kohta vastaan ikävä yllätys. Ajoleikkurin sekä ruohonleikkureiden turvaksi laittamieni kettinkien avaimet puuttuivat säilöstään. Etsin sata kertaa kaikkialta, ei missään. Muistelemalla muistelin päivää, jolloin lukitsin ne. Päättelin, että olen tilapäisesti laskenut ne käsistäni ulkona johonkin ja unohtanut siihen. Ei silti löytynyt. Piti tietysti taas pyytää ohjausta tuonpuoleisista. Aamulla menin ulos ja juolahti mieleen panna käsi säleikön välistä ja siirrellä ulkokuistilla olevia hautamaljakkoja. Ja kas, leikkurin avain kierähti näkyviin ja lähellä oli toinenkin avain. Muistin sitten, että olin siinä siirtänyt kukkaruukkua. Näissä puuhissa ikäihmisenkin elämässä on rytmiä: jännitystä ja helpotuksen huokauksia.

Luulin jo aiemmin tehneeni syystyöt Torpan pihapiirissä, mutta hikipäässä olen rampannut edestakaisin. Kuusi kottikärryllistä omenapudokkaita metsään, haravointia ja lisää kottikärryllisiä, pumpun nosto kaivosta (kaivovettä käytetään paljussa), bensan pumppaus ruohonleikkureista (ostin sellaisen pumpun), käyttämätön bensa naapurille, ylituuheiden pihakuusien leikkelyä oksasaksilla, aurinkolyhdyt nurmikolta pihakuistille, kesäkukkaruukut tyhjiksi. Tarkoitus oli ajella keräävällä ruohonleikkurilla lehtiä silpuksi, mutta se ei käynnistynyt millään. Sitten huomasin, että ryypyttäjän "tutissa" on reikä. Mistä se on tullut, kaksi viikkoa sitten ei ollut reikää? Tämä tietää huoltoa ensi keväänä, kuulemma voi saada uuden kumin. Kuistilla on kaksi sangollista kypsää talviomenaa. Mitä niille teen? Kyllä oli helppoa pidellä kaksi viikkoa sadetta kerrostalossa, syyslomaa.

Katselen usein kymmenen vuoden kalenterista, mitä oli viime vuonna ja edellisinä vuosina tähän aikaan, milloin mitäkin tehtiin. Onhan tämä minun pihatyöni paljon lisääntynyt. Milloin on se vuosi, että kirjoitan: En jaksanut ryhtyä ruohonleikkuuseen, en saanut leikatuksi oksasaksilla, kun ranteet ovat niin kipeät, en jaksanut työntää kottikärryjä, kun ottaa niin henkeen. Viitteitä näistä jo on. Siis paljon on vielä menetettävää. Toisinpäin: Paljon on vielä sellaista, mistä saa olla kiitollinen.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Hautausmaalle

Alkuviikosta menemme sisaren kanssa laittamaan
talvikuntoon viisi hautaa kahdella eri hautausmaalla. Ajattelin laittaa valkoista kanervaa ja kotipihan kuusesta havut. Patterikynttilät ovat palaneet miehen haudalla koko syksyn. Laitetaanko ne muillekin haudoille, kuten tähän asti? Pitää siinä tapauksessa ostaa uusi lyhty rikkoutuneen tilalle. Hautojen laitto on minulle tärkeätä ja se on itsestäänselvä osa kulttuuriamme, pienillä paikkakunnilla ehkä vielä tärkeämpi kuin isoilla, luulisin. Myös ääneen lausumaton normisto liittää hoidon tason ja vainajan muistosta välittämisen toisiinsa. Kuinkahan hautausmaiden käy minun sukupolveni jälkeen? En voi ajatella, että lapseni lähtisivät syyspimeällä ajamaan 200-400 kilometrin matkan viemään havuja minun haudalleni. Toiselle hautausmaalle voi ostaa kesähoidon, toiselle ei. Minä hoitelen auttavasti myös erään kaukaisemman sukulaisen hautaa, jolla ei ole hoitajaa, mutta meille ei jää paikalle sukulaisia, jotka tätä tekisivät.

Polttohautaus ja tuhkan sirottelu luontoon tai muistolehtoon yleistyy. Monet eivät halua jättää jälkipolville haudanhoidon taakkaa, etenkään pitkistä matkoista.Tanskassa kerrottiin, että hautausmaat tyhjenevät, kun uusia hautapaikkoja ei osteta ja entiset ovat voimassa kaksikymmentä vuotta. Minulle hautausmaalla kulkeminen on samalla vierailu lapsuuden kotikylään ja naapureihin. Nyt viimeinenkin naapurinäiti on minun vanhempieni lähistöllä mullan alla. Miehen kanssa kävimme automatkoilla aina vieraillakin hautausmailla. Ne ovat kauniita puistoja, levähdyspaikkoja, menneiden aikojen ja ihmisten muistoa kunnioittavia lehtoja.

 Ihmisen kunnioitus liittyy myös kysymykseen vanhustenhoidosta. Miksi avuttomia ja hyödyttömiä vanhuksia pidetään hengissä, vaikka se tulee yhteiskunnalle kalliiksi, harmittelevat monet. Olen mielessäni kannattanut eutanasiaa, mutta nyt olen tullut varovaisemmaksi. Olen havainnut, että se voi tuoda mukanaan sen ajatuksen laajentumisen, että hyödyttömistä hoidokeista pitäisi päästä eroon. Toisenlainen ajatus on, että elämään kuuluu avuton ja apua tarvitseva alku ja usein myös samanlainen loppu. Elämän ponnistelujen jälkeen ihmisarvoon kuuluu saada kunnioitusta ja hellää hoivaa. Samaa tarvitsevat myös muissa elämänvaiheissa avuttomiksi joutuneet ihmiset. Mutta soisin kyllä kohtuuttomasti kärsivän ihmisen saavan lopun lähestyessä kaiken sen avun ja helpotuksen, mitä voi olla olemassa, myös kuolinavun.

 Minulle ei oikeastaan kuulu se, mitä minun jälkeeni haudoille tapahtuu. Vaikka mielelläni hoidan hautoja muistomerkkeinä, en mene sinne puhumaan edesmenneiden kanssa. Eivät he ole siellä. Muistoa voi kunnioittaa monella tavalla.

lauantai 7. lokakuuta 2017

Kohderyhmää

Kylläpä kaupunki ja seurakunta ovat tarjonneet monenlaista vanhustenviikon ohjelmaa!
Pitää vain hyväksyä, että on tätä kohderyhmää. Silloin voi vain ottaa vastaan konserttia, elokuvaa, taidenäyttelyä,tanssiesitystä, taideryhmää, liikuntaa ja aivan ilmaiseksi. 

Tällä viikolla oli myös toinen Promeq-ryhmän kokoontuminen. Ilmoittauduin keväällä laajaan yliopistolliseen tutkimuskyselyyn. Arvonnassa tulin valituksi keskusteluryhmäänkin. Osallistumisen kriteerit olivat yksin asuminen, yli 65 vuoden ikä ja jokin koettu ongelma. Tapaamisia on viisi. Tässä ryhmässä on kahdeksan osanottajaa. Olemme syöneet yhdessä ja keskustelleet yksinäisyydestä, univaikeuksista ja muista yhdistävistä asioista. Ryhmien jälkeen täytetään taas lomakkeita ja sitten tutkijat vertaavat ryhmiin osallistuneiden ja ei-ryhmäläisten kokemuksia keskenään. Jotenkin kaupunki on vähän tutumpi, kun tietää muutamia siellä asuvia ihmisiä. 
Aloitin uuden joogan, joka tuntui hyvältä, vaikka oli vaativampi kuin entinen. Seuraavana päivänä oli kuitenkin toinen polvi kipeä ja jäykkä.  Muistin monia kipeäjalkaisia ystäviäni, kun en päässyt portaita alas. Taitaa olla turvallisempaa, että pysyttelen vain veden kannattelemassa liikunnassa.
Täällä olo on nyt tuntunut helpommalta kuin viime talvena. Seutu on saanut mielessäni vähän takaisin entistä kotiseututuntumaa. Yliopiston kulmilla en kuitenkaan pysty kulkemaan silmät kuivina. On tuo aika kummallinen käsite. Se on yhtä aikaa mennyttä ja läsnäolevaa. Viisikymmentä vuotta sitten samoilla paikoilla kulkiessamme se oli nykyhetkeä ja tulevaa täynnä.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Tenkkapoo

Tänä iltana siirryin talvipesään. Lähdin kyläpiirin keskeltä. Yhdelle, joka ei pääse itse metsään, kävin viemässä survottua puolukkaa, jota keräsin tänä huippusyksynä kymmenen sangollista. Yksi haki eilisiltana omenia, toinen naapuri tuli vielä hakemaan lisää, onneksi. Valtaosa talviomenista kyllä jäi puuhun ja se vaatii jatkotöitä. Yhdet naapurit toivat minut viiden kilometrin päähän bussille.

Oli oikeastaan hyvä päivä ajatella kaupunkioloja ja pientä tasalämpöistä boxiani, kun sade vihmoi bussin ikkunoita, pyyhkimet viuhuivat, maailma pimeni ja kaupunkiin tultaessa märät kadut kiilsivät katuvaloissa.
Onhan tämä taas helppoa, menin vain kulman taa kauppaan hakemaan alkutarvikkeet, kauppa on auki kymmeneen. Välillä on ravintola ja toisella puolen kaksi pizzeriaa ja R-kioski. Kampaamo, kirjasto, uimahalli, kahvila ja niin edelleen aivan lähellä. Ei tarvitse suunnitella kulkuaikatauluja.

Olin lähettänyt ison matkalaukun aiemmin vävyn mukana. Nyt tulikin tenkkapoo: En saanut sitä auki.  Vaikutti, että numerolukko oli mennyt päälle. En ollut sitä laittanut enkä tiedä laittaneeni koskaan mitään koodiakaan. Kokeilin kaikenlaisia numeroita, turhaan. Luulin jo, että minun pitää rikkoa paras laukkuni.
Mieleen välähti, että tämähän oli alunperin mieheni laukku. Hän ehkä on laittanut siihen koodin. -Auta nyt, sanoin. Samassa tuli mieleeni numerosarja, mikä se voisi olla. Ja lukko napsahti auki. Kiitos taas. Kaikki hyvin.
Nyt saan avata ensimmäisen Sunnuntaihesarin. Tilasin tämän ainoan paperilehteni ihan vain siksi, kun täällä on oviluukku ja on  mukavaa, että siitä kopsahtaa pyhäaamuna lehti.
Pimeä tupa siellä lakeuden laitamailla jäähtyy hiljalleen.

torstai 28. syyskuuta 2017

Väriterapiaa



Ihana syysviikko on täydentänyt vaihtelevan kesän. En saa kännykälläni ruskan täyttä hohtoa esiin, mutta näettehän kaikki ympärillänne luonnon loiston ennen värien sammumista.
Löysin mahtavan puolukkapaikan. Nuo sangolliset on haettu tunnissa. Kuivaa, hyvää marjaa on mukava perata pihapöydän ääressä istuen. Puolukkaa  on riittänyt jaettavaksi. Tänään odotan aurinkoa, että metsä taas kuivahtaisi eilisen märän sumupäivän jälkeen, ennenkuin menen jatkamaan. Omenia on liikaa. Uusi omenaohjeeni on uuniomenasose, helppoa ja hyvää. Olen jakanut omenaa naapureille ja silti suurin osa jää metsän peuroille kärrättäväksi. Saisi tulla poimimaan! Se huolestuttaa, että viljapellot ovat vieläkin korjaamatta.


Talvipesään siirtyminen lähestyy. Illalla ympäristö pimenee yhä aikaisemmin. Taas melkein yllättää se, että pimeän tulo täytyy ottaa huomioon. Olen nauttinut tästä kesästä. Oli monia aurinkoaamukahveja tuvan portailla, oli kauniita auringonlaskun maalaamia puunlatvoja illalla, oli voimia puuhailla ulkona. Luin jostain lauseen, että aivot tarvitsevat kaksi vuotta tottuakseen uuteen elämänvaiheeseen. Ehkä siinä on perää, ehkä aivoni ovat sopeutuneet yksin elämiseen. Ei enää me, vaan minä.Tunnen monesta asiasta iloa ilman tietoista ponnistusta. Iltaisin katson kuitenkin aina aurinkovalojen syttymistä pimeään. Hän aina hankki ja asetteli niitä. Ostin uudet valot hänen muistokseen.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Sadonkorjuuta

Palasin tänään Helsingin reissulta ihaillen kaunista ruskaa auringonpaisteessa. Avulias ystävä kuljetti junalta perille. Hyvä viikko takana ihanan lapsen ja perheensä kanssa. Aina pitää ehtiä myös musiikkitalolle. Ilmaiset päiväkonsertit sopivat ohjelmaan tälläkin kertaa.
Lapsen kanssa nostettiin kahden siemenperunan sato.
Retromummolla on toinenkin rooli: tulen opettaneeksi lapselle videoiden klikkailua iPadilta. Muutoin heillä ei sitä harrasteta.

Ei se oman tahdon harjoittelu niin helppoa ole, usein suorastaan kuin tuulimyllyjä vastaan taistelua. Metrossa kuulutettiin Siilitie. Lapsi ilmaisi ponnekkaasti: -Ei ole Siilitie. Vaikuttikos se mitään? Ei tietysti, vähän vinoja hymyjä vain. Kehitä siinä sitten oma tahto!

Torpalla odottivat omenat maassa ja puussa, Laviakaan ei aivan kypsää vieläkään. Puuhellaa kun piti lämmittää joka tapauksessa, niin pilkoin saman tien puolitoista sangollista kattilaan (kuorineen, siemenkodat pois), kiehauttelin, lisäsin vähän sokeria kun eivät ole kypsiä, kanelia, vaniljasokeria, ja tehosekoittajalla muusiksi. Jauhoin kuivuneet pihlajanmarjat punertavaksi jauheeksi, aika pahan makuista, mutta kai terveellistä. Hellanuuni kypsyttää samalla omena-kaurapaistoksen.
Puolukkaa, omenoita tällä viikolla, pientä sadonkorjuuta. On ihanaa, jos tämä upea syyssää jatkuisi, niin viljelijät saisivat pellot korjatuiksi, nämä meidänkin vuokrapellot.




keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Riskien maailma

Minun sukupolveni kasvoi sodanjälkeisessä niukkuudessa, mutta nyt tuntuu, että turvallisessa maailmassa. Toki sotien jäljet ja muistot  ja sodan mahdollisuus olivat olemassa, mutta lähimaailma oli yksinkertaisempi ja puhtaampi  kuin nykyhetken lapsilla, metsästä ja luonnosta alkaen. Ei tarvinnut pelätä karhuja eikä ollut hirvikärpäsiä eikä punkkeja. Liikennettä oli vähän ja me lapset saimme maalla kulkea vapaasti naapurista toiseen ja ajaa aikuisten pyörällä pitkin maantietä.  Jos ihmisiä piti pelätä, se oli joku tietty outo kyläläinen tai vakiokulkumies. Alkoholia käyttivät vain kylän tietyt miehet, jotka istuivat ajoittain metsässä ryyppäämässä ja puhumassa sodasta. Ovet olivat auki, pyöriä ei lukittu, yöksi sentään pantiin yleensä ovi  reekeliin. Minua harmittaa jatkuva kaiken lukitseminen.

Suurin asia on tietysti terrori, joka on koskettanut meitä vasta lähivuosina. Sitä on maailmassa toki ollut kauan, mutta ei lähellä. Kasvavien lasten maailmankuva on uhkaa ja riskejä täynnä. Ajatteleva nuori joutuu muodostamaan kantaa ilmastonmuutokseen, maahanmuuttoon, islamiin, monenlaisiin vähemmistöihin, arvioimaan terroriteon riskipaikkoja. Internet tuo kaiken lähelle. Riski voi olla omassa koulussakin tai koulumatkalla. Minua järkyttävät nuorten tyttöjen raiskaukset ja hyväksikäyttö.
Kotiväkivaltaa on aina ollut, mutta alkoholinkäytön ja huumeiden hurja yleistyminen vaikuttaa yhä useampien lasten kotiturvallisuuteen ja nuorten omaan elämään. Mitähän minä ajattelin 12-15-vuotiaana? En muista kuin tykkäämisjuttuja ja murrosikäistä uhmaa. Muistanko väärin?

 Minulta ovat ehkä muutenkin matkustushalut huvenneet, kuljen lähinnä vain Torppa- mummanpesä- "intervallikoti"- kolmion välejä,  mutta ajatus jatkuvasta riskin tietoisuudesta lentokentillä, kulkuvälineissä ja matkakohteissa vie loput lähtöhalut. Ihmettelen miljardien ihmisten matkustusvirtaa.
Eihän maailma ole pohjolassakaan turvallinen ollut, kun ajattelee satojen vuosien ajalta sotia, ryöstöretkiä ja nälänhätää, mutta oma kokemus ja ajatus lasten maailmasta on muuttunut. Täytyy usein panna kädet ristiin ja kutsua enkeleitä lasten suojaksi. Lapsenlapsi nukkuu päiväuntaan, mumma odottelee hänen heräämistään. Sitten mennään katsomaan, löytyykö keväällä takapihan nurkkaan piilottamiemme kolmen perunan kohdalta uusia perunoita.Ensin vain vatkataan vispipuuro.