torstai 17. elokuuta 2017

Hyvänolon päivä


Tänään olen nauttinut erityisestä hyvänolon tunteesta. En oikein tiedä, mistä se tulee, otan vain vastaan. Se olo oli jo ennenkuin puhelimesta kuului lapsenlapsen ihana ääni ja se, että hänellä on mummaa ikävä. Pian nähdään! Ja ennenkuin tuli lisää viikonloppuvieraita kotikylän kirkon 150- vuotisjuhliin.

On ollut harvinainen hellepäivä. Olen aamulla puuhaillut ulkona, raivannut niittytrimmerillä kivimuuripihaa, jonka jo jätin heitteille, -sitä josta aioimme tehdä rauniotarhan - poiminut kypsymässä olevaa mustaherukkaa ja isoja vadelmia, siirrellyt syreenintaimia. Kun ruohonleikkurit toimivat hyvin, kuten ovat viime aikoina tehneet, taputan lopuksi konetta ja sanon: kiitos.

Välillä olen makaillut lueskelemassa kirjastoautosta hakemiani Mary Higgins Clark- dekkareita. Silmäini edessä on enkelitaulu, jota aloin tehdä lapsenlapselle. Se jäi kuitenkin tänne. Mies seurasi mielenkiinnolla, kun muutin ja korjailin sitä lukuisia kertoja. Se onkin hänen taulunsa. Enkeli tulee ulkoa ikkunan taa ja kertoo, ettei ole mitään vaaraa. Olen puuhaillut näitä pikku puuhiani ikäänkuin hänen kanssaan tänään lähemmin kuin monena muuna päivänä. Kuin hän olisi saanut sieltä luvan vierailupäivään.

tiistai 15. elokuuta 2017

Torpan aamua

Joskus sitä on reippaalla tuulella heti aamusta. Nukuin hyvin ja näyttää kuu olevankin laskusuunnassa. Heräsin puoli seitsemältä. En nyt jäänyt lueskelemaan iPadia sängyssä, kun se ei toimi, nettiyhteys on liian heikko.
En pannut merkille, milloin lähdin ulos, mutta tulin tupaan kahdeltatoista. Luettelenpa, mitä olen tehnyt, edelliskerralla  mainitsemieni kirjojen innoittamana.
Ensin otin viikatteen, jolla aioin vain leikata liiaksi laajentuneen tatarin reunoja. Tulin kuitenkin ensin kiertäneeksi ulkorakennuksen takaosat, joissa en ole käynyt pitkään aikaan. Leikkasin siellä rehottavat nokkoset maahan. Sitten kiersin viikatteen kanssa tienreunat kahteen suuntaan. Ojissa kasvoi pajun ja koivun versoja ja reuna rehotti. Sain ne jotenkuten siistityiksi, mutta heinät väistävät viikatetta. Sitten tuli vuoroon se tatar, jota pienensin noin 30 senttiä ympäriinsä. Sen jälkeen käväisin kahvilla ja suihkussa, kun olin aivan märkä.

Vadelmapensaat rehottavat joka suuntaan. Mies niitä lisäsi ja laajensi. Hän nautti vadelmien syömisestä suoraan pensaista. Minä tietysti myös säilön niitä. Jotenkin niitä pensaita pitäisi paimentaa, tuumailin kahvia juodessani.
Hain ladosta heinäseipäitä ja rautakangen. Niinkuin ennen heinäpellolla löin rautakangella koloja ja työnsin seipäät koloihin. Ei tullut oikein syviä koloja, mutta seipäät tuntuvat pysyvän pystyssä. Pingotin pyykkinarua seipäästä seipääseen. Toisessa pöheikössä tein myös reipasta harvennusta ja nyt sieltä pystyy poimimaankin.
Kaikki kasvaa ja leviää runsaasti. Mustaviinimarjapensaatkin kaartuvat runsaina maata kohti, vaikka viime syksynä typistin niitä reippaasti. Tuli mieleen äidin lause: -Kyllä liian kanssa pärjää. Omenapuut leviävät ja oksat painuvat omenoiden painosta maata kohti. Poistin puun varjoon jääneen viallisen vadelmapensaan, siihen oli ehkä tullut jokin tauti. Peitin maan siltä kohtaa, että kasvu tukahtuu.

Oikeastaan minun piti tänään poimia punaisia ja mustia viinimarjoja. Se ei ole lempityötäni, varsinkaan mustien poiminta, kun ne kypsyvät niin epätasaisesti ja niitä on hidas noukkia. Mies sen aina tekikin, istui tuolilla ja rauhallisesti poimi. Vadelmia on hauskempi hakea, käännellä oksia ja tehdä löytöjä. Ehkä annan mustien vielä kypsyä.Taitaa pian ramaista mukavasti.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Vintin aarteita

Minulla on täällä Torpan vinttikamarissa ensimmäinen kirjahyllymme, valkoinen, kaksiosainen, alaosassa laatikosto. Se on perheemme arkisto. Siellä on lasten piirustuksia, kouluasioita, kirjoja, myös minun säilyttämiäni, joita luen aina joskus uudelleen.
Nyt luin ties kuinka monennen kerran Terttu Tupalan pienen, monikerroksisen päiväkirjan "Yhdeksänkymmentä päivää" vuodelta 1969.  Siinä elämässä kovia menetyksiä kokenut nainen menee kolmeksi kuukaudeksi vieraaseen saarihuvilaan tekemään surutyötä. Ensimmäisestä lukemasta muista parhaiten fyysisen työn, jolla hän ottaa paikan haltuunsa sekä luonnon tutkimisen, kuten ketun tapaamisen. Samalla löytyi selvitys, mitä oikein oli tapahtunut. Oli tullut avioero ja seitsenvuotias poika oli juossut auton alle. Hän oli yksin.
Toisella kertaa kiinnitin eniten huomiota surutyöhön ja tunneponnisteluihin.  Tällä lukemalla esiin nousi henkinen ja hengellinen etsintä kirjojen avulla  ja ponnistelu elämänkatsomuksen uudistamiseen. Mitähän luen siitä ensi kesänä?

Hyllystä löytyi käteen myös Maija Asunta-Johnsonin kirja "Onnellisen naisen vuosi" vuodelta 2003. Siinä hän, Wienissä asuva  eronnut suomalaisnainen asuttaa Unkarin puolelta hankkimaansa taloa ja puutarhaa ja kirjoittaa myös päiväkirjamuodossa. Puutarhanhoito, valtava hilloaminen, ruuanlaitto ja naapuruston arvomaailma ovat vahvasti esillä. Tässä kirjassa keskeisenä on suhteen luominen maailmalta kotitaloonsa palanneeseen mieheen, Tamasiin. Pidin enemmän ensimmäisestä kirjasta "Punapukuisen naisen talo", koska se tuntui niin autenttiselta. Tamas taitaa olla  fiktiivinen hahmo. Nämä päiväkirjat ovat todellisuuteen perustuvia ja konkreettisia, mutta eivät sentään kokonaan faktaa.
Näissäkin kirjoissa suuressa osassa on konkreettinen työ talossa ja pihassa. Saaressa ollaan aivan yksin, Va'rpalogin talo on avoin vieraille. Jotkut Unkarissa vierailevat suomalaisturistit ovat kuulemma jopa tulkinneet, että voivat mennä portista sisään kutsumattomina vieraina. Kirjan kolmantena kerrostumana, Tamasin jälkeen,  on elämäntapahtumien pohdintaa, tässä muunmuassa eläkkeelle jääminen ja arvokysymykset pohdituttavat.

Miksi nämä minua kiinnostavat? Päiväkirjamuoto on minusta elävä ja todentuntuinen tapa kirjoittaa. Yksinäisen naisen elämänkuvaus on kiinnostanut jo pitempään. Minullekin vanha talo ja piha ovat keskeinen raami elämänilon löytämiseen ja ongelmien käsittelyyn.
En kyllä ole niin ahkera kuin nämä kirjoittajat, mutta vadelmia ja viinimarjoja tulee runsaasti pakastimeen ja lähimetsissä on marjaa. Äsken nostin kymmenen perunan rivistäni yhden varren ja söin makoisat perunat. Vanha talo on kuin toveri, jonka kanssa voi seurustella. Luonto, vuodenajat ja auringon kierto ovat minulle tärkeitä, niiden kanssa on hyvä hengittää. Nyt yksinäisinä vuosina nämä ovat entistä tärkeämpiä. Tein aikaisemmin kauan aikaa pähkinäleipää Maijan reseptin mukaan. Pitääpä tehdä taas!

perjantai 11. elokuuta 2017

Pysyvä koti

Siellä se velipoika istui pyörätuolissa uudessa huoneessaan ja katseli kirjojaan ja valokuviaan. Hän vaikutti rauhoittuneen tulojännityksestä ja oli saanut hyvin nukutuksikin. Muiden mukaan syömään tai istumaan iltaa hän ei ole ainakaan vielä lähtenyt, vaan on pysytellyt huoneessaan. Olisin vienyt häntä ulos, kun oli kaunis ilta, mutta hän torjui sen jyrkin sanoin.  Meitä omaisia oli pyydetty täyttämään kysely uudelle asukkaalle tärkeistä asioista. Omahoitaja oli jo saanut hänen kanssaan keskustelua aikaan urheilusta. Talo on uusi ja viihtyisä ja hoitoon paneudutaan hyvin. Henkilökunnassa on kaksi entisestä palvelukodista tuttua henkilöä. Ilmoittelin veljen useille tuttaville uudesta asuinpaikasta ja varmaan käyvät häntä siellä katsomassa. Tuntuu, että nyt voin suhtautua veljen asumisiin rauhallisin mielin. Tästä paikasta ei tarvitse enää lähteä muualle, ei sairaalaankaan, paitsi tietysti jos tarvitaan keskussairaalatasoisia toimenpiteitä. Lääkäri käy kerran viikossa.

Eilen takkusin aika lailla muuttoilmoituksen ja osoitteenmuutoksen kanssa, kun se ei mennyt oikein. Vasta puhelu maistraattiin selvitti, että osoitteessa täytyy olla huoneenkin numero, vaikka posti ei kulje  osaston sisällä jakamassa postia huoneisiin. Saa nähdä, alkavatko lehdet tulla hänelle perille, kun lehtiin ilmoitellessani en vielä tiennyt laittaa mukaan huoneen numeroa. Sairaalaan lehtiä ei saatu perille eikä posti ei osannut viedä veljen lehteä avustajallekaan,  kun laitoin osoitteeseen yhden kirjaimen liikaa: Piti olla xkatu 4 a 20 ja minä laitoin xkatu 4 as. 20, talossa kun on  vain yksi rappu. Posti ei tunnistanut osoitetietoa! Monenlaista on tehtävä, kun toisen asioita hoitaa. Vielä pitää osata antaa oikeat tiedot maksujen määrittelyä varten. Minulla  ei ole minkäänlaista edunvalvontavaltuutusta tai sopimusta, ainoastaan valtakirjat tärkeisiin instansseihin ja toistaiseksi asiat ovat hoituneet.

torstai 10. elokuuta 2017

Isuntuvalla

-No nyt on hyviä uutisia, veljesi saa paikan Isuntuvalta, sanottiin puhelimessa.Tämä käynnisti sisareni ja minun kaksipäiväisen muutto-operaation. Veljen tavarat siirtyivät sisaren autossa edellisen palvelukodin varastosta uuteen nättiin huoneeseen, jossa nosturi on valmiina katossa.. Monta keikkaa piti tehdä, mutta muuta kuljetusta ei tarvittu. Ostoksiakin tehtiin: kaksi tukevaa tuolia kirpputorilta vieraitten istuttavaksi, matto niiden alle, uusia lakanoita ja pyyhkeitä. Päivät olivat lämpimiä ja hiki pinnassa kannettiin. Eilen tulivat huonekalut, kirjat, taulut, vaatteet, hoitotarvikkeet paikoilleen, talvivaatteet yläkomeroihin, valokuvat laatikkoon, televisio ja radio valmiiksi. Hyvin kaikki mahtui, vaikka ensin säilytystilat tuntuivat pieniltä. Ikkuna on avoimesti etelän suuntaan, joutomaalle, kadulle ja muihin palvelutaloihin. Verhot ja erikoispatja puuttuvat vielä. Kaikki piti tehdä ennen veljen tuloa, koska hän ei siedä mitään puuhaamista huoneessa. Välillä tuli mieleen kysymys, että kukahan nämä tavarat sitten joskus taas hoitaa pois.

Veli on maannut sairaalassa neljä kuukautta, enimmäkseen maannut, koska ei aina ole voinut tai halunnut nousta pyörätuoliin. Mukaan tarttui sairaalabakteeri ja uusia haavaumia. Tänään hoitajien on tarkoitus viedä hänet pyörätuolilla sairaalan lähellä olevaan palvelutaloon. Jännittää, kuinka siirto onnistuu, koska eilen hän sanoi: -En mene. Ei hän halunnut keskustella asiasta (turpa kiinni!). Me siskot olisimme kertoneet enemmän uudesta paikasta ja puhuneet jännittämisestä, mutta hän halusi nukkua. Voi kun hän alkaisi sopeutua ja piristyisi muutoksesta. Paikka vaikutti oikein mukavalta ja hoitajat iloisen ystävällisiltä.

Vielä on tekemättä kaikki virallinen puoli: maksutiedot, osoitteenmuutos, lehtien käännöt. Hoidan ne heti, kun saan asianmukaiset paperit ja kun hänet varmasti on saatu perille. Toivottavasti ne sujuvat ilman suurta takkuamista.

Isu tarkoittaa täällä isoäitiä ja isuntupa isoäidin taloa. Tämä Torppani oli meille lapsena myös isuntupa.Taloa alettiin kutsua isun mukaan, koska isoisä kuoli paljon aikaisemmin kuin isoäiti.

lauantai 5. elokuuta 2017

Olipa hyvä!

Katsoin ruotsalaista ohjelmaa, jossa liikuttiin Tukholman keskustassa. Muistin elävästi kulmat, joilla liikuin kesällä 1965 ollessani kesätöissä vanhusten sairaskodissa. Katarinahissen, Södermalmstorg, Slussen, Vanhakaupunki. -Olipa hyvä, että lähdin Ruotsiin töihin, vaikka ei päästettykään, tuli mieleeni. Olinpa rohkea, laajensin maailmaani ja tienasin talvea varten. Kahtena muunakin lukiokesänä olin Ruotsissa töissä, eri paikoissa. Olipa hyvä!
Tätähän voisi jatkaa, onnitella itseään hyvistä elämänratkaisuista, koota niitä elämän tilinpäätökseen. Hyvä oli sekin, että uskalsin luvata puheen teinipäiville tammikuussa 1967, vaikka en ollut koskaan pitänyt puhetta. Hapuilevan puheeni aikana mieheni päätti, että tuossa on hänen vaimonsa. Muutoin hän ei olisi ikinä kiinnittänyt minuun huomiota.
Onhan sitä sellaistakin, mitä ei olisi ikinä pitänyt valita eikä tehdä, mutta tässä iässä taidan alkaa listata Olipa Hyvä- asioita! Olisikohan sellaisia nyt tehtäväksi? Ehkä sen tietää vasta jälkeenpäin.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Kaksi vuotta

Silloinkin satoi. Menin iltapäivällä vinttiin kuuntelemaan sadetta kuten nytkin. Hän istui tietokoneen ääressä ja kirjoitti kolumnia. Oli hänen viimeinen päivänsä kotona tasan kaksi vuotta sitten. Olen lukenut kalentereista viimeisten yhteisten viikkojen ja päivien ohjelmaamme, muistellut päiviä, joiden emme tienneet olevan viimeisiä. Muistan ne hyvin. Viimeisenä iltana söimme puoli kahdeksalta. Puoli yhdeksältä soitin ambulanssin. Sairaaloissa hän kesti kaksi päivää. Kuoleman jälkeisistä päivistä en muista kaikkea.

Olen lukenut Tommy Hellstenin facebookia. Hautajaiset olivat valon ja ilon juhla, puolison läsnäolon tuntu on voimakas, tapahtuneen tarkoituksen tuntu vahva, näin piti käydä, ihmiset muistavat monin hienoin tavoin. Häntä muistetaan tavallista suuremmassa mittakaavassa. Se on sitä kuoleman juhla-aikaa.

Kukkia kotipihasta  sinulle.
Kun kaipauksen itkut ovat pinnalla, on toinen vielä osa omaa elämää eikä silloin ole aivan yksin. Kun kuoleman lopullisuus ei ole mennyt perille, odottaa hänen autonsa kääntyvän pihatielle. Sekään ei ole yksinäisyyttä. Yksin on todella sitten, kun suurimmat tunnemyrskyt tasoittuvat, kun läsnäolon tunne haihtuu ja unessa tapaamiset loppuvat, kun alkaa pitää tapahtunutta totena ja käytännön asiat on järjestetty. Aloin tuntea todellista yksinäisyyttä noin puolentoista vuoden päästä.

Paras lohtuni on ollut ajatus, että se äkkilähtö oli hänelle hyvä. Sellaista hän toivoi ja kammosi hidasta kitumista. Kun pikkuserkkuni kuoli muutamassa tunnissa vatsa-aortan repeämään, hän sanoi:-Hyvä kuolema, sellaisen minäkin haluaisin. Melkein samanlaisen hän sai.

Kahden vuoden aikana on pitänyt tottua hiljaisiin päiviin ja yksinäiseen arkeen, jota onneksi lasten perheet, sisar ja ystävät jakavat. Kuitenkin äkkiä jostain työkäsineestä tai paikasta ponnahtaa esiin huikea kaipaus: tule takaisin, ota taas tämä vesuri käteesi, istu tietokoneesi eteen, katso tätä, lämmitä minua. Avaan joskus hänen puolensa tästä pöytäkoneesta ja katson hänen kirjoituksiaan. Ruumiillinen toiminta pihapiirissä ja luonnossa on minulle tuskan ja yksinäisyyden terapiaa, ruumis hoitaa mieltä, hiki valuttaa ahdistusta pois.

Viime aikoina on välähtänyt silloin tällöin pelonsävyinen hetki: Entä jos en selviäkään tästä, jos jotenkin sekoan, kajahdan johonkin outoon. Yksinäisten vanhuusvuosien epämääräinen jono heittää ahdistavan varjon. " ..ja kuuntelen yksinäisyyden tuulia, jotka pauhaavat äärettömyyden rajoilla ja pahuuden susia, jotka ulvovat alas tyhjyyteen, ja tuijottaen pimeään."(Alice Ellis).

No, ovat muutkin selvinneet, lukuisat muut lesket. Olen nyt kokenut tämän kaiken, puolison kuolema on takana, elämä jatkuu jotenkin. En minä aina ole suruissani, en, olen oppinut iloitsemaan itsekseni monista asioista.
Avioliitto päättyy lain mukaan puolison kuolemaan. Suurella osalla meistä ikäihmisistä se ei pääty siihen, vaan jatkuu henkisenä muistosuhteena jälleennäkemistä odottaen.