keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Yksi helpotus

Tänään menin kovin jännittyneenä ihotautilääkärille ja helpottuneena palasin. Sileä ruskea luomeni, jota säikähdin lauantaiyönä, oli vain tavallinen rasvaluomi. Se ei muutu pahanlaatuiseksi. Tästä tiedosta maksoin mielelläni 100 euroa. Propral-beetasalpaaja auttaa sisäiseen vapinaan, jota kilpirauhashormonin liikamäärä aiheuttaa. Ikävää oli, että iltapahoinvointi palasi,johtuneeko uudesta lääkkeestä. Mutta kyllä tässä pärjäillään. Yöllä on kuuma kuin kuumeessa. Kunpa kilpirauhanen tasoittuisi. Lääkitystä ei saa aloittaa, vaikka oireitten perusteella yksi lääkäri jo kirjoitti reseptin valmiiksi. Ilman sitä oiretta voisin varmaan jo aika hyvin. Jollain kilpirauhassivustolla yhdeksi oireitten aiheuttajaksi oli kirjattu varjoainekuvauksen jodipitoinen aine. Minullehan niitä kuvauksia tehtiin peräkkäin kaksi. Lääkäri ei pitänyt tätä uskottavana. Muut lääkkeeni ovat välttämättömiä. On outoa, että yhtäkkiä elän lääkkeitten varassa.
 On kai tämä vähän hassua, että näin avoimesti vaivoistani kirjoitan, niinkuin olisin ainoa sairastelija. Se alkoi kai alkushokista. Ystävät ovat toivoneet, että kirjoitan, ettei tarvitse aina kysellä. Ehkä voin puolustaa tätä jakamistani sillä, että varsinkin ikääntyessä näitä yllätyksiä voi tulla muillekin. Joskus kirjoitinkin, että tämän iän yllätyksistä kertoo useimmiten lääkäri. Toivottavasti jotain mukavaakin yllätystä elämäämme voi vielä kuulua. Iloitkaa terveyden tunnosta tai hyvistä päivistä te, armaat lukijani!
Television katselustani on tullut yksipuolista ja vähän kyllästyttävää. Remonttiohjelmat sopivat mielialoihini.Unelmarempat, Rempalla kaupaksi, Remppa vai muutto. Ja joskus joiltain osin Tv7, joka yllätyksekseni näkyy täällä.  Äsken kuuntelin keskustelua omien suunnitelmien murtumisesta, koettelemusten kestämisestä, luottamisesta ja Jumalan rauhasta kaiken keskellä.

tiistai 12. joulukuuta 2017

Omassa ympyrässä

Hiljalleen kuluvat pimeät päivät. Valot sentään loistavat parvekkeella. Vähän yli viikko, niin pimein aika on taas ohitettu. Mieluisat vieraat, sukulaiset, joita en ole nähnyt pitkään aikaan, kävivät tuomassa valoa mummanpesään.

-Sinun pitää olla itsellesi armollinen, sanoi kirkon työntekijä, jonka kanssa olen käynyt keskustelemassa. Niin, ja kestää tämä heikkona oleminen. Uima-altaalla jaksoin olla vain viisitoista minuuttia rauhallisesti liikuskellen. Kaupassa pitää levätä. Eilen vaihdettiin beetasalpaaja sellaiseen, joka estää vapinaa. Tänään käsien ja jalkojen tärinä onkin ollut lievempää.  Aamupäivien vapiseva olo johtuu käsittääkseni liiasta kilpirauhashormonista, jota ei kuitenkaan aleta hoitamaan lääkkeillä tällä tasolla. Odotetaan, että taso laskee. Uusia huolenaiheita pomppaa edelleen. Nyt mietin, onko minulla liiaksi verenohennusta. Muun muassa nenästä tulee punaista.
Tänään kävin fysioterapiassa. Niskan virheasentoa treenattiin ja selkää hieroskeltiin rentouttavasti. Viikon päästä on uusi aika. Oli ihan mukava käynti. Mahtaako tämä rauhoittaa hermojani, jää nähtäväksi.
Joka päivälle on jatkossakin jotain tutkimusta tai käyntiä. Sairastelusta on tullut melkein työ, itsekeskeinen ohjelma. Ennen oli kalenterini tyhjä. Kiitin tk-lääkäriä siitä, että olen päässyt hyvin tutkimuksiin. Ei niissä mitään vakavaa uutta ole toistaiseksi ilmennyt. Se on hyvä muistaa. Vastaanotoille pääsy on huonoa, puhelinajan saa joskus. Yksityispuolella pääsee lääkärin puheille.

Pitäisi ajatella, että pian olen varmaan kunnossa, paremmassa ainakin. Sen sijaan tein eilen kädet täristen metsäverotuksen ja arvonlisäverolaskelman valmiiksi paperille sitä varten, etten ehkä ensi vuoden puolella pysty niitä tekemään.
Kaivaten olen muistellut, kuinka Sepon kanssa kävimme nukkumaan. Kaivoin selkäni kiinni hänen lämpimään kylkeensä. Siinä rauhoittui hyvin.
Jaksaisikohan mennä taloyhtiön joulukahveille?

perjantai 8. joulukuuta 2017

Kuusi viikkoa sydänshokista

Mummanpesä on ollut edelleen oikein sairaspesä, jossa on tutkittu oireita ja luettu netistä yhä uusista riskeistä. Gastroskopiakin on koettu eikä vatsapuolella kuulemma silmämääräisesti näkynyt mitään huolestuttavaa. Näytteiden tulokset tulevat monen viikon päästä. Viimeksi nettiopinnoissa on paneuduttu kilpirauhaseen ja jännittyneenä odotettu lääkärin soittoa.
Lopulta soitti Mehiläisen nuorehkontuntuinen naislääkäri, (yleislääketieteen EL), jota en ole tavannut, mutta joka oli paneutunut laboratoriotuloksiin ja eilen tavatun lääkärin tekstiin. Hän oli sitä mieltä, etteivät arvot, vaikka niissä muutosta onkin, anna aihetta lääkityksen aloittamiseen. Hän kyseli ja paneutui asiaani ja elämääni, ja tulkitsi ne niin, että minulla on sympaattisen hermoston ylireaktio, taistele tai pakene, jäänyt päälle sydänsairaussokista ja se aiheuttaa monet oireeni. Hänen tekstistään luin, että sitä kutsutaan sympatikotoniaksi. Hän suositteli muun muassa kehon, erityisesti niskan ja selän rentoutusta sympaattisen hermoston rauhoittamiseksi ja mainitsi paikankin, minne hakeutuisin fysioterapiaan. Se on kävelymatkan päässä. Hän oli itsekin käynyt siellä hoidossa. Jäsenkorjaus tai vyöhyketerapia voisivat myös sopia.Hän puhui myös masennuksesta, joka on yleinen sydänoperaatioiden jälkeen, minkä hyvin tiesinkin. Hän kehoitti varaamaan itselleen soittoajan ensi viikolle jatkosta. Kilpirauhasarvoja seurataan. Tuntui merkillisen turvalliselta, kun pitkä puhelu loppui. Myöhemmin huomasin, että hän oli tehnyt lähetteen fysioterapiaan.
Omaterapiana olen edelleen kuunnellut hienoja rentoutusvideoita ja myös video-opastusta tunteiden tunnistamiseen ja hyväksymiseen. Olen kartoittanut, mitä tunteita olen tämän monimuotoisen yllätysprosessin aikana piilevästi tuntenut. Pelkoa, surua, kiukkua, turvattomuutta, avuttomuutta, ahdistusta. Minulla on kriiseihin reaktiona tekeminen, järjestäminen, ei niinkään tunteiden purkaminen. Tässä se ei nyt toiminut. Itkisin mielelläni, jos osaisin. Kun stressi ei purkaudu tunteina, se menee kroppaan, sanoi ystäväni, joka on samansorttinen.
Sairaalasta lähtiessä oli keskustelu hoitajan kanssa. Puhuttiin lääkkeistä, ruuasta,  liikunnasta, kuntoutuksesta, sydänyhdistyksistä. Ei puhuttu mitään tunteista, kokemuksesta, reaktioista, joiden kanssa seuraavana päivänä lähdettiin kotiin.
Kyllä niin mielelläni keskittyisin välillä johonkin aivan muuhun. Ehkä pikku hiljaa, jos tässä rauhoitun, saan voimia takaisin. Jos tässä nyt ollaan oikeilla linjoilla.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Jatkokertomus

Tänään kävi ilmi, että laboratoriokokeet viittaavat kilpirauhasen liikatuotantoon. Se selittää muun muassa jatkuvan, tahattoman laihtumisen ja vapinan tunteen, ehkä pahoinvoinninkin. Toivottavasti saan sopivan lääkityksen ja avun oireisiini yksityispuolelta tällä viikolla. En nyt olisi tätäkään vikaa pyytänyt. Sain viime yönä nukutuksi ensi kertaa ilman lääkkeitä operaatioiden jälkeen. Koetan vähentää pillereitä.
Lapsuuskodin naapurista kuului pysäyttävä tieto. Naapurinmies oli saanut vakavan kallovamman ja on tajuttomana sairaalassa. Hän soitti minulle veljeni onnettomuudesta vajaat kuusi vuotta sitten. Niin äkkiä ja pysyvästi voi naapuruston ja ihmisen elämä muuttua.

lauantai 2. joulukuuta 2017

Normielämä?

Olen kuunnellut monenlaisia rentoutus- hengitys- ja meditaatiovideoita, joita esimerkiksi hakusanalla rentoutuskasetti netistä löytyy. Monta kertaa olen siinä tuntenut rintalastan rentoutuvan ja pahoinvoinnin hetkellisesti helpottavan.
Eilen kuuntelin puhetta elämän käänteiden hyväksymisestä. Ajatus oli, että me helposti pidämme "normina" onnellisinta elämämme aikaa. Vaikeammat ajat ovat silloin kuin normin alapuolella. Entä jos elämän normi ei olekaan se paras aika, vaan jotain johon sisältyy myös hankaluuksia ja vaivoja. Onnellisuus on silloin skaala, jonka keskivaiheilla on perustila. Onnellisimmat ajat ovat kulta-aikoja. Voisin sanoa, että parhaana aikana muistelen eläkkeelle jäämisen jälkeisiä leppoisia ja terveitä vuosia. Perheen perustamisen ajat olivat onnellisia, mutta myös uuvuttavia.
Muutosten hyväksyminen on tärkeätä, että pystyy sopeutumaan siihen, mitä nyt tapahtuu.

torstai 30. marraskuuta 2017

Varautumista

Ei oikein huvita kirjoittaa, kun ei voi sanoa, että kaikki hyvin ja paremmin. Moni käy kuitenkin katsomassa blogia, niin kirjoitetaan. Uskon, että sydän toimii aivan hyvin, mutta ei tämä muu olotila sydäntä helli.  Närästys ja pahoinvointi olivat eilisiltana niin pahana ettei koskaan. Kaurapuuro on melkein ainoa, jota pystyn syömään. Paino putoaa edelleen. Ja se niskakipukin heräsi taas. Eilen oli uusien sepelvaltimopotilaiden koulutusta neljä tuntia. Aivan hyödyllistä tietoa, mutta niskalleni kai liian pitkä aika kannatella päätä pystyssä. Tk- lääkäri on laittanut tutkimuksia niin, että joutuu jo väsyneellä päällä ponnistelemaan, kuinka ne kaikki varataan ja kuinka niihin valmistaudutaan ja missä paikassa ne tehdään. Ensi viikolla on kaksi vatsatutkimusta, ultra ja gastroskopia. On vaikea ymmärtää, miten nämä kaikki yhtä aikaa aktivoituivat. Kuuntelen rentoutusvideoita ja yritän vaikuttaa kehooni, mutta eipä se juuri toimi.
Yhtäkkiä huolestuin siitä, etten muista Torpan metsäveroilmoitukseen ensi vuoden puolella tarvittavia asioita enkä löytänyt yhtä paperia. Pää tuntui sekavalta. Yleensä minulla on veroasiat omassa kansiossaan tallessa. Nyt olen tilannut metsänhoitoyhdistyksestä tarvittavat tiedot. Joku muukin pystyisi melkein ilmoitukset tekemään, jos minä en pysty.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Leppoisaa luettavaa

Tässä sairastellessani olen lueskellut jonkin verran. Luin pikku hiljaa Saara Villan kirjan "Äidin lokikirja". Hän on tehnyt kirjaksi äitinsä Kyllikki Villan matkamuistiinpanot heidän yhteisiltä laivamatkoiltaan kuusikymmenluvulta alkaen. Ensimmäisellä matkalla Saara oli viisivuotias. Minua kiinnostavat päiväkirjamuotoiset tarinat, nimenomaan jos ne ovat autenttisia tai lähellä sitä. Ne voisivat nykyään olla blogipäivityksiä. Olen lukenut joskus myös Kyllikki Villan "Vanhan rouvan lokikirjan". Kai niissä viehättää harvinainen elämäntapa. Suuren osan vuodesta Villa vietti rahtilaivoilla melkein kuin pakkomielteenä ja teki siellä käännöstöitään. Asuminen laivalla on kuin hotelliasumista, pääsee valmiiseen ruokapöytään, hytti siivotaan  ja satamissa voi seikkailla vieraissa maissa. Rahasta oli aina pulaa ja oli jännitystä, tuleeko joku raha jonkin matkanvarren maan ja kaupungin tiettyyn pankkiin. Niistä hän sähkötteli omaan pankkiinsa, jopa pyysi KOPia pyytämään joltain kustantajalta hänelle ennakkoa, kun rahat olivat muutoin lopussa. Kuusikymmenluvun asioinnit olivat kovin toisenlaista kuin nykyään! Lapsi sai puuhailla laivalla tuntikausia omiaan laivamiehistön kaverina. Nyt ei varmaan kukaan niin huolettomasti luottaisi vieraisiin ihmisiin. Maissa lapsi osasi usein toimia paremmin kuin äiti. Suhdetta voi kuvata vapaaksi kasvatukseksi. Hyvin se varmaan tässä tapauksessa toimi. Yhtenä vuonna Saara ehti kouluun  vasta marraskuun lopussa. Vastapainona äidin mielestä oli että lapsi oppi vieraissa olosuhteissa paljon ja oli hänellä koulutehtäviä mukana.
Tämän jälkeen lainasin Kyllikki Villan kirjan "Elämän korkea keskipäivä". Sekin on kirjoitettu päiväkirjan muotoon. Esipuheessa Villa kuitenkin kertoo, että kirjan rakkaustarina on fiktiota, muu lähinnä tosipohjaista. Taitaa jäädä kesken. Tulee mieleen suosikkini Maija Asunta-Johnstonin päiväkirjamuotoiset kirjat Unkarin talonsa elämästä, ensimmäisenä "Punapukuisen naisen talo". Myöhemmässä kirjoissa hänkin ottaa mukaan tietääkseni fiktiivisiä mieshahmoja ja -suhteita. Ei minusta kannattaisi sekoittaa päiväkirjaa ja täyttä fiktiota. Toki nämä päiväkirjatkin ovat kirjallisia kuvauksia, mutta pohjaavat tosiasioihin.
Dekkareita ja muuta jännitystä en nyt lainkaan siedä, en televisiossa enkä kirjoissa.