Muistellen

Torpan ikkunalla

Olen lueskellut Mumman raitamatto- blogiani niiltä vuosilta, joita yhdessä jaoimme. Kiitos näistä lahjavuosista, kirjoitin kerran. On ikävä Torppaan, luontoon, saarimökille, siihen toiseen elämään. Luin ja muistelin, surren ja kiitollisena. Ymmärsin kyllä iloita ja kiittää silloinkin, kun ne ajat olivat, mutta nyt ne tuntuvat kullanhohtoisilta. Kaipa joskus vielä pystyn Torpalla olemaan, mutta vieläkään ei ole kunto kohentunut. Katson kaihoten naapurin lähettämiä sisäkuvia, kuvittelen astuvani sisään. Rentoutusharjoituksissa sijoitan itseni sinne tuvan sohvalle, katselemaan auringonlaskun valaisemia puunlatvoja sekä kuutamoisia hankia. Naapureilla on Torpan avain ja he käyvät joskus siellä tarkastuskäynneillä.
Yhtäkkiä minua vaivaa korkea verenpaine, vaikka se on tähän asti ollut matala. Onneksi pääsin eilen lääkäriin, joka lähetti kilpirauhasarvoistani konsultaatiopyynnön endokrinologille. Kaikki ei ole kohdallaan. Pääsen tammikuun toisella viikolla Kelan kustantamalle sydänpotilaitten sopeutumisvalmennuskurssille. Jaksanko?
Yhteinen joulu pojan perheen kanssa vuokramökillä täällä lähistöllä oli hyvä. Lapsen jouluilo oli tarttuvaa. Tarkoitus oli ollut viettää joulu Torpalla, mutta tämä ratkaisu oli nyt helpompi. Oli myös metsän kohinaa, kuun vilahduksia pilvien raosta ja raikasta lumentuoksuista ilmaa ympärillä.
Tässäkin ajassa lienee paljon sellaista hyvää, minkä voi menettää ja jota saa myöhemmin kaivata.

Joulujuhla

Olin eilen lapsenlapseni kanssa hänen ala-asteen koulunsa, kyläkoulun, joulujuhlassa. Se pidettiin lähikirkossa, koska oppilasmäärän kasvun takia perheenjäsenet eivät olisi mahtuneet koululle juhlaan. Kirkkosali olikin täynnä. Tämä lasten ja seurakunnan yhteinen juhla oli minulle aidon jouluilon kokemus.Tämän kyläkoulun vuodesta toiseen jatkuva hieno piirre on upea laulu niin enkelikuorona kuin Tiernapojissa. Olin kuusi kertaa sen koulun itsenäisyyspäiväjuhlassa, jonne isovanhemmat kutsuttiin. Se kyläkoulu kantaa opettajiensa antautumuksellista, lapsiymmärtäväistä historiaa.

Tämä entinen kyläkoulun oppilas oli kyllä sitä mieltä, että koulun omat juhlat olivat parempia. Niissä oli tietty kaava. Jouluevankeliumikuvaelmakin oli oikeampi siellä kyläkoulun tutulla näyttämöllä kuin tämä, johon myös seurakunnan työntekijöitä osallistui. Hän oli ollut niissä juontajana kaksi kertaa.Nostalgia alkaa siis jo parin vuoden päästä!

 Minä haluan näillä kuvilla, vaikka ne eivät laadultaan tuo tilanteen valoa esiin,  toivottaa teille kaikille jouluiloa ja rauhaa tänä vuoden lyhimpänä päivänä, kun käännymme valoa kohti!

Daavidin psalmi

Minulla on uusi bussituttavuus, venäläissyntyinen nainen, joka alkoi viime viikolla jutella kanssani pysäkillä ja tuli viereeni istumaan.  Hänelläkin on kilpirauhasongelmaa, mikä näkyy silmissä. Hän hoitaa sairauksiaan tai nykyään terveyttään ravinnolla, johon varmaan tarvitaan terveyskauppa kotiin. Hän tuntui tietävän valtavan paljon siemenistä, kasviksista, vatsan bakteerikannan ja vastustuskyvyn hoidosta ja niin edelleen. Hänen oppinsa ovat peräisin venäläiseltä gurulta. Olen ottanut jonkun hänen neuvonsa käyttöön.
Tänään menin hakemaan kaupungin toiselta laidalta Holter- seurantalaitetta sydämen  vuorokausiseurantaan. Uuvuttaa tämä itsen seurailu ja tutkiminen, mutta otan vastaan, kun laitetta tarjottiin.
Tämä nainen istui bussissa ja huikkasi heti minulle tervehdyksen. Juteltiin ja muun muassa kerroin kuuntelevani rentoutusvideoita. Hänkin on kuunnellut niitä, mutta niissä ei ole hänelle henkistä sisältöä. - Daavidin psalmi, sitä minä luen kun on vaikeata, siinä on voimaa.

Siis psalmi 23.
Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.
Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään,
Virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa.
Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden.
Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani, sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat.
Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet minun pääni öljyllä, minun maljani on ylitsevuotavainen.
Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

Lumen valo

Nyt on aika huomata lumen valo ja ilman raikkaus. On aika iloita riemukkaasta joululaulumessusta, jossa jaksoin hyvin olla. On aika huomata kaikki ne asiat, mitkä ovat hyvin. Uskon nyt, että toissailtainen puristuskipu johtui vanhasta olkapäävaivasta, jonka liukkauden takia alkamani kävelysauvojen käyttö aktivoi. Kymmenen vuotta sitten oli samantapaista oiretta ja sen takia tehtiin rasituskoekin. Nyt vielä siihen liittyi luullakseni ruuansulatushäiriö.
On aika alkaa hyväksyä, että terveys ei ole sama kuin näihin asti. Sen tien joutunemme kaikki kulkemaan.

Tämmöinen tapaus

Eilen kävin keskustassa Mehiläisen lääkärillä ja sitten parissa kaupassa. Kaupassa alkoi käsivartta puristaa. Pulssi oli tykytellyt tuntuvasti jo parina päivänä. Kotona puhuin pari puhelua ja söin ja alkoi rintaakin puristaa. Yläverenpaine nousi. Nitro vei alapaineen viiteenkymmeneen enkä uskaltanut ottaa lisää. Olo oli epämiellyttävä. Lopulta soitin hätäkeskukseen. Ambulanssi tuli alle kymmenessä minuutissa. Sydänfilmi oli ok, mutta miehet päättivät viedä minut päivystykseen. Ambulanssissa annettiin nitroa ja kaksi kertaa kipulääkettä suoneen. -Enää ei saa kolmea tuntia odotella puristusten kanssa.
 Käsivarsipuristus hellitti, kun tultiin sairaalaan, rintapaine kesti pitkään. Päivystyksessä minua mittailtiin muutama tunti ja lähetettiin kotiin. -Jos siellä jotakin tukkivaa on, ei sitä aleta sörkkiä, se pahentaisi asiaa. Olet liian hyväkuntoinen otettavaksi sairaalaan. Infarktia ei ole ollut. Pitää tulla takaisin, jos kipu uusii. Hoitaja kulki kanssani kaksi kierrosta käytävillä rasituskokeeksi ja taas mitattiin. Taksi tilattiin. Tytär tuli luokseni yöksi ja nukuimme yllättävän hyvin.
Tämä oli pettymys. Uskoin, ettei sydämessä ole nyt enää mitään vikaa. Ehkä ei olekaan, ehkä tämä oli jotain muuta. Pitää olla varovainen, ettei rasitu.

Yksi helpotus

Tänään menin kovin jännittyneenä ihotautilääkärille ja helpottuneena palasin. Sileä ruskea luomeni, jota säikähdin lauantaiyönä, oli vain tavallinen rasvaluomi. Se ei muutu pahanlaatuiseksi. Tästä tiedosta maksoin mielelläni 100 euroa. Propral-beetasalpaaja auttaa sisäiseen vapinaan, jota kilpirauhashormonin liikamäärä aiheuttaa. Ikävää oli, että iltapahoinvointi palasi,johtuneeko uudesta lääkkeestä. Mutta kyllä tässä pärjäillään. Yöllä on kuuma kuin kuumeessa. Kunpa kilpirauhanen tasoittuisi. Lääkitystä ei saa aloittaa, vaikka oireitten perusteella yksi lääkäri jo kirjoitti reseptin valmiiksi. Ilman sitä oiretta voisin varmaan jo aika hyvin. Jollain kilpirauhassivustolla yhdeksi oireitten aiheuttajaksi oli kirjattu varjoainekuvauksen jodipitoinen aine. Minullehan niitä kuvauksia tehtiin peräkkäin kaksi. Lääkäri ei pitänyt tätä uskottavana. Muut lääkkeeni ovat välttämättömiä. On outoa, että yhtäkkiä elän lääkkeitten varassa.
 On kai tämä vähän hassua, että näin avoimesti vaivoistani kirjoitan, niinkuin olisin ainoa sairastelija. Se alkoi kai alkushokista. Ystävät ovat toivoneet, että kirjoitan, ettei tarvitse aina kysellä. Ehkä voin puolustaa tätä jakamistani sillä, että varsinkin ikääntyessä näitä yllätyksiä voi tulla muillekin. Joskus kirjoitinkin, että tämän iän yllätyksistä kertoo useimmiten lääkäri. Toivottavasti jotain mukavaakin yllätystä elämäämme voi vielä kuulua. Iloitkaa terveyden tunnosta tai hyvistä päivistä te, armaat lukijani!
Television katselustani on tullut yksipuolista ja vähän kyllästyttävää. Remonttiohjelmat sopivat mielialoihini.Unelmarempat, Rempalla kaupaksi, Remppa vai muutto. Ja joskus joiltain osin Tv7, joka yllätyksekseni näkyy täällä.  Äsken kuuntelin keskustelua omien suunnitelmien murtumisesta, koettelemusten kestämisestä, luottamisesta ja Jumalan rauhasta kaiken keskellä.

Omassa ympyrässä

Hiljalleen kuluvat pimeät päivät. Valot sentään loistavat parvekkeella. Vähän yli viikko, niin pimein aika on taas ohitettu. Mieluisat vieraat, sukulaiset, joita en ole nähnyt pitkään aikaan, kävivät tuomassa valoa mummanpesään.

-Sinun pitää olla itsellesi armollinen, sanoi kirkon työntekijä, jonka kanssa olen käynyt keskustelemassa. Niin, ja kestää tämä heikkona oleminen. Uima-altaalla jaksoin olla vain viisitoista minuuttia rauhallisesti liikuskellen. Kaupassa pitää levätä. Eilen vaihdettiin beetasalpaaja sellaiseen, joka estää vapinaa. Tänään käsien ja jalkojen tärinä onkin ollut lievempää.  Aamupäivien vapiseva olo johtuu käsittääkseni liiasta kilpirauhashormonista, jota ei kuitenkaan aleta hoitamaan lääkkeillä tällä tasolla. Odotetaan, että taso laskee. Uusia huolenaiheita pomppaa edelleen. Nyt mietin, onko minulla liiaksi verenohennusta. Muun muassa nenästä tulee punaista.
Tänään kävin fysioterapiassa. Niskan virheasentoa treenattiin ja selkää hieroskeltiin rentouttavasti. Viikon päästä on uusi aika. Oli ihan mukava käynti. Mahtaako tämä rauhoittaa hermojani, jää nähtäväksi.
Joka päivälle on jatkossakin jotain tutkimusta tai käyntiä. Sairastelusta on tullut melkein työ, itsekeskeinen ohjelma. Ennen oli kalenterini tyhjä. Kiitin tk-lääkäriä siitä, että olen päässyt hyvin tutkimuksiin. Ei niissä mitään vakavaa uutta ole toistaiseksi ilmennyt. Se on hyvä muistaa. Vastaanotoille pääsy on huonoa, puhelinajan saa joskus. Yksityispuolella pääsee lääkärin puheille.

Pitäisi ajatella, että pian olen varmaan kunnossa, paremmassa ainakin. Sen sijaan tein eilen kädet täristen metsäverotuksen ja arvonlisäverolaskelman valmiiksi paperille sitä varten, etten ehkä ensi vuoden puolella pysty niitä tekemään.
Kaivaten olen muistellut, kuinka Sepon kanssa kävimme nukkumaan. Kaivoin selkäni kiinni hänen lämpimään kylkeensä. Siinä rauhoittui hyvin.
Jaksaisikohan mennä taloyhtiön joulukahveille?

Kuusi viikkoa sydänshokista

Mummanpesä on ollut edelleen oikein sairaspesä, jossa on tutkittu oireita ja luettu netistä yhä uusista riskeistä. Gastroskopiakin on koettu eikä vatsapuolella kuulemma silmämääräisesti näkynyt mitään huolestuttavaa. Näytteiden tulokset tulevat monen viikon päästä. Viimeksi nettiopinnoissa on paneuduttu kilpirauhaseen ja jännittyneenä odotettu lääkärin soittoa.
Lopulta soitti Mehiläisen nuorehkontuntuinen naislääkäri, (yleislääketieteen EL), jota en ole tavannut, mutta joka oli paneutunut laboratoriotuloksiin ja eilen tavatun lääkärin tekstiin. Hän oli sitä mieltä, etteivät arvot, vaikka niissä muutosta onkin, anna aihetta lääkityksen aloittamiseen. Hän kyseli ja paneutui asiaani ja elämääni, ja tulkitsi ne niin, että minulla on sympaattisen hermoston ylireaktio, taistele tai pakene, jäänyt päälle sydänsairaussokista ja se aiheuttaa monet oireeni. Hänen tekstistään luin, että sitä kutsutaan sympatikotoniaksi. Hän suositteli muun muassa kehon, erityisesti niskan ja selän rentoutusta sympaattisen hermoston rauhoittamiseksi ja mainitsi paikankin, minne hakeutuisin fysioterapiaan. Se on kävelymatkan päässä. Hän oli itsekin käynyt siellä hoidossa. Jäsenkorjaus tai vyöhyketerapia voisivat myös sopia.Hän puhui myös masennuksesta, joka on yleinen sydänoperaatioiden jälkeen, minkä hyvin tiesinkin. Hän kehoitti varaamaan itselleen soittoajan ensi viikolle jatkosta. Kilpirauhasarvoja seurataan. Tuntui merkillisen turvalliselta, kun pitkä puhelu loppui. Myöhemmin huomasin, että hän oli tehnyt lähetteen fysioterapiaan.
Omaterapiana olen edelleen kuunnellut hienoja rentoutusvideoita ja myös video-opastusta tunteiden tunnistamiseen ja hyväksymiseen. Olen kartoittanut, mitä tunteita olen tämän monimuotoisen yllätysprosessin aikana piilevästi tuntenut. Pelkoa, surua, kiukkua, turvattomuutta, avuttomuutta, ahdistusta. Minulla on kriiseihin reaktiona tekeminen, järjestäminen, ei niinkään tunteiden purkaminen. Tässä se ei nyt toiminut. Itkisin mielelläni, jos osaisin. Kun stressi ei purkaudu tunteina, se menee kroppaan, sanoi ystäväni, joka on samansorttinen.
Sairaalasta lähtiessä oli keskustelu hoitajan kanssa. Puhuttiin lääkkeistä, ruuasta,  liikunnasta, kuntoutuksesta, sydänyhdistyksistä. Ei puhuttu mitään tunteista, kokemuksesta, reaktioista, joiden kanssa seuraavana päivänä lähdettiin kotiin.
Kyllä niin mielelläni keskittyisin välillä johonkin aivan muuhun. Ehkä pikku hiljaa, jos tässä rauhoitun, saan voimia takaisin. Jos tässä nyt ollaan oikeilla linjoilla.

Jatkokertomus

Tänään kävi ilmi, että laboratoriokokeet viittaavat kilpirauhasen liikatuotantoon. Se selittää muun muassa jatkuvan, tahattoman laihtumisen ja vapinan tunteen, ehkä pahoinvoinninkin. Toivottavasti saan sopivan lääkityksen ja avun oireisiini yksityispuolelta tällä viikolla. En nyt olisi tätäkään vikaa pyytänyt. Sain viime yönä nukutuksi ensi kertaa ilman lääkkeitä operaatioiden jälkeen. Koetan vähentää pillereitä.
Lapsuuskodin naapurista kuului pysäyttävä tieto. Naapurinmies oli saanut vakavan kallovamman ja on tajuttomana sairaalassa. Hän soitti minulle veljeni onnettomuudesta vajaat kuusi vuotta sitten. Niin äkkiä ja pysyvästi voi naapuruston ja ihmisen elämä muuttua.

Normielämä?

Olen kuunnellut monenlaisia rentoutus- hengitys- ja meditaatiovideoita, joita esimerkiksi hakusanalla rentoutuskasetti netistä löytyy. Monta kertaa olen siinä tuntenut rintalastan rentoutuvan ja pahoinvoinnin hetkellisesti helpottavan.
Eilen kuuntelin puhetta elämän käänteiden hyväksymisestä. Ajatus oli, että me helposti pidämme "normina" onnellisinta elämämme aikaa. Vaikeammat ajat ovat silloin kuin normin alapuolella. Entä jos elämän normi ei olekaan se paras aika, vaan jotain johon sisältyy myös hankaluuksia ja vaivoja. Onnellisuus on silloin skaala, jonka keskivaiheilla on perustila. Onnellisimmat ajat ovat kulta-aikoja. Voisin sanoa, että parhaana aikana muistelen eläkkeelle jäämisen jälkeisiä leppoisia ja terveitä vuosia. Perheen perustamisen ajat olivat onnellisia, mutta myös uuvuttavia.
Muutosten hyväksyminen on tärkeätä, että pystyy sopeutumaan siihen, mitä nyt tapahtuu.

Varautumista

Ei oikein huvita kirjoittaa, kun ei voi sanoa, että kaikki hyvin ja paremmin. Moni käy kuitenkin katsomassa blogia, niin kirjoitetaan. Uskon, että sydän toimii aivan hyvin, mutta ei tämä muu olotila sydäntä helli.  Närästys ja pahoinvointi olivat eilisiltana niin pahana ettei koskaan. Kaurapuuro on melkein ainoa, jota pystyn syömään. Paino putoaa edelleen. Ja se niskakipukin heräsi taas. Eilen oli uusien sepelvaltimopotilaiden koulutusta neljä tuntia. Aivan hyödyllistä tietoa, mutta niskalleni kai liian pitkä aika kannatella päätä pystyssä. Tk- lääkäri on laittanut tutkimuksia niin, että joutuu jo väsyneellä päällä ponnistelemaan, kuinka ne kaikki varataan ja kuinka niihin valmistaudutaan ja missä paikassa ne tehdään. Ensi viikolla on kaksi vatsatutkimusta, ultra ja gastroskopia. On vaikea ymmärtää, miten nämä kaikki yhtä aikaa aktivoituivat. Kuuntelen rentoutusvideoita ja yritän vaikuttaa kehooni, mutta eipä se juuri toimi.
Yhtäkkiä huolestuin siitä, etten muista Torpan metsäveroilmoitukseen ensi vuoden puolella tarvittavia asioita enkä löytänyt yhtä paperia. Pää tuntui sekavalta. Yleensä minulla on veroasiat omassa kansiossaan tallessa. Nyt olen tilannut metsänhoitoyhdistyksestä tarvittavat tiedot. Joku muukin pystyisi melkein ilmoitukset tekemään, jos minä en pysty.

Leppoisaa luettavaa

Tässä sairastellessani olen lueskellut jonkin verran. Luin pikku hiljaa Saara Villan kirjan "Äidin lokikirja". Hän on tehnyt kirjaksi äitinsä Kyllikki Villan matkamuistiinpanot heidän yhteisiltä laivamatkoiltaan kuusikymmenluvulta alkaen. Ensimmäisellä matkalla Saara oli viisivuotias. Minua kiinnostavat päiväkirjamuotoiset tarinat, nimenomaan jos ne ovat autenttisia tai lähellä sitä. Ne voisivat nykyään olla blogipäivityksiä. Olen lukenut joskus myös Kyllikki Villan "Vanhan rouvan lokikirjan". Kai niissä viehättää harvinainen elämäntapa. Suuren osan vuodesta Villa vietti rahtilaivoilla melkein kuin pakkomielteenä ja teki siellä käännöstöitään. Asuminen laivalla on kuin hotelliasumista, pääsee valmiiseen ruokapöytään, hytti siivotaan  ja satamissa voi seikkailla vieraissa maissa. Rahasta oli aina pulaa ja oli jännitystä, tuleeko joku raha jonkin matkanvarren maan ja kaupungin tiettyyn pankkiin. Niistä hän sähkötteli omaan pankkiinsa, jopa pyysi KOPia pyytämään joltain kustantajalta hänelle ennakkoa, kun rahat olivat muutoin lopussa. Kuusikymmenluvun asioinnit olivat kovin toisenlaista kuin nykyään! Lapsi sai puuhailla laivalla tuntikausia omiaan laivamiehistön kaverina. Nyt ei varmaan kukaan niin huolettomasti luottaisi vieraisiin ihmisiin. Maissa lapsi osasi usein toimia paremmin kuin äiti. Suhdetta voi kuvata vapaaksi kasvatukseksi. Hyvin se varmaan tässä tapauksessa toimi. Yhtenä vuonna Saara ehti kouluun  vasta marraskuun lopussa. Vastapainona äidin mielestä oli että lapsi oppi vieraissa olosuhteissa paljon ja oli hänellä koulutehtäviä mukana.
Tämän jälkeen lainasin Kyllikki Villan kirjan "Elämän korkea keskipäivä". Sekin on kirjoitettu päiväkirjan muotoon. Esipuheessa Villa kuitenkin kertoo, että kirjan rakkaustarina on fiktiota, muu lähinnä tosipohjaista. Taitaa jäädä kesken. Tulee mieleen suosikkini Maija Asunta-Johnstonin päiväkirjamuotoiset kirjat Unkarin talonsa elämästä, ensimmäisenä "Punapukuisen naisen talo". Myöhemmässä kirjoissa hänkin ottaa mukaan tietääkseni fiktiivisiä mieshahmoja ja -suhteita. Ei minusta kannattaisi sekoittaa päiväkirjaa ja täyttä fiktiota. Toki nämä päiväkirjatkin ovat kirjallisia kuvauksia, mutta pohjaavat tosiasioihin.
Dekkareita ja muuta jännitystä en nyt lainkaan siedä, en televisiossa enkä kirjoissa.

Elämän hallinnasta

Talvista tänään

Se mikä tällaisessa elämäntilanteessa eniten syrjähtää, on elämän hallinnan tunne. Onhan se kolauksia saanut tässä viime aikoina muutenkin, mutta oman kehon yllättävät riskit vievät vahvimmin hallinnan tunteen elämästä. Sydän ja pää tuntuvat isoimmilta riskeiltä, mutta on paljon muitakin haavoittuvia kohtia ihmisessä. Uusi kelakortti on myönnetty perusteella: sairaus on vaikea ja pitkäaikainen. Heti en tajunnut, mistä on kysymys. -Akuutti tilanne, sanoi lääkäri rasituskokeen jälkeen. -Sokki, sanoi sairaanhoitaja, kun en reagoinut muutoin kuin soittamalla matkaperuutukseni lasten tietoon. Olin vain tyytyväinen, että pääsin heti hoitoon, vaikka en ambulanssin tarvetta ymmärtänytkään.
Olen toki aina tiennyt, ettei elämä ole kaikin osin itse määrättävissä, mutta terveyden ja toimintakyvyn tuntu on antanut itseluottamusta ja halua pitää itsestäni huolta. Vuosia sitten televisiossa oli jokin terveyskampanja, jossa laskettiin, kuinka paljon milläkin terveystoimella,  kuten painonhallinnalla ja liikunnalla, elinvuosia lisättiin. Pidin kampanjan vuosilupauksia silloinkin kyseenalaisina.
Tässä täytyy löytää jokin uusi asenne elämään. Siihen kuuluu nöyrtymistä elämän laeille ja uudenlaista luottamusta siihen, mitä minulle tapahtuu. Ylpeydelle ei ole sijaa. Itsestään ja lääkityksestä huolen pitäminen kuuluu asiaan. -Operaatiot eivät ole tämän taudin hoito, ne ovat vain tämän hetken pelastus, toistettiin minulle sairaalassa.
Uusi identiteetti, sydänpotilas, löytänee toivottavasti ajan mittaan vertaisväkeä. Jos hyvin käy, voisi tulla päiviä, jolloin asian voi melkein unohtaa. Tai sitten seuraa uusia toimenpiteitä tai yllätyksiä. Tähän elämänvaiheeseen pitää suostua, mutta helppoa se ei yhtäkkiä ole. Terveestä olosta saisi toivottavasti välillä iloita. Olen iloinen siitä, miten eräs ystäväni on oman yllättävän, toisenlaisen sairautensa avuttomien viikkojen jälkeen löytämässä tasapainon ja pystyy kävelemään normaalisti! Ja autolla ajokin on taas turvallista.
Nyt tuntuu todelliselta sanoa, että "elämä on suuremmassa kädessä", ei minun omassani.

Pientä iloa

Pieneen saint pauliaan on puhjennut kukkia tähän marraskuun pimeyteen. Koskaan ennen en ole saanut tätä kasvia kukkimaan. Tämä on ollut Mummanpesässä hyvä kukkavuosi, kun kaktukset kukkivat todella runsaasti ja kliiviakin oli itsekseen kukkinut parvekkeella, kenenkään sitä näkemättä. Vain rippeet kertoivat asiasta.
Minulle on tulossa lisää tutkimuksia, odottelen aikoja niihin.

Vuoritiellä

Olen kuvannut eläkeaikaa vihreäksi laaksoksi työelämän ja vanhuuden vuorten välissä. Onneksi ymmärsin iloita eläkelaakson niittypoluista, kumppanuudesta ja terveydestä ennenkuin  vuoritien nousuni alkoi. Aika, jolloin "peljätään mäkiä" niinkuin Raamatussa vanhuutta kuvataan. Muistan, kun Espoossa olin tätejäni vastassa junalta. Meille oli muutaman sadan metrin matka. -Pysähdytään vähän tässä mäessä, sanoi Anna-täti. En ollut koskaan huomannut, että siinä oli vastamäkeä. Seuraavana vuonna hänen sydämensä loppui.

Olen ajatellut usein mieheni viime vuosia. Nyt ymmärrän paremmin kuin silloin, että hän väsyi seuraamaan sokeriarvoja, verenpainetta, monen lääkkeen vaikutuksia, sydämen ahdistavia ja outoja tuntemuksia yöllä. Hän alkoi puhua "taas yksi päivä lähempänä kuolemaa"- kommentteja ja kiitellä eletyn elämän lahjoista. Tunnistan ne ajatukset itsekin, vaikka odotan että oloni tästä kohenee. Hänellä oli kuitenkin minut vierellään. Yksinäisinä iltoina tuntemusteni kanssa ikävä puristaa rintakehää. Soitin ajanvaraussoiton psykologille. Kahteen viime vuoteen on mahtunut monta menetystä. Surun kanssa on helpompaa, kun voi tehdä helposti asioita, jotka virkistävät ja tuovat iloa. Sairaana pitää heikentynein voimin selviytyä hyvin vaativista asioista. Nytkin pitää etsiä ilon ja kiitoksen aiheita. On niitä. Tänäänkin tytär tuli aamupäiväksi kirjoittamaan töitään ruokapöytäni taakse ja kävimme yhdessä lounaalla.

Eilisiltana sain aktiivisella rentoutuksella yläverenpaineen nousun talttumaan. Tunnin ajan korviin nousi alkavan paineen kohina, mutta se laantui rentoutuksella. Tänään en ehtinyt.  Yöksi on onneksi pehmeän olon antava lääke kuin ystävä.

Verenpaineita

Eilen palasin bussilla pikkumummolaan neljän tunnin matkan. Melko hyvin se sujui, lopussa tuli vähän tukala olo. On tämä kummallista, kun ennen niin leppoisat matkat ovat rasittavia. Minun pitäisi jo olla paremmassa kunnossa.
Vähän aikaa kotona oltuani tuli taas se spontaani, tuntuva verenpainehumahdus, jossa yläpaine nousee 150-160:een eikä laske moneen tuntiin. Se on minulle paljon, kun muulloin verenpaine on matala. Siinä tilassa on vaikea nukkua, vaikka ei mitään sydänkohtausta epäilisikään. En enää usko, että se on psyykkistä. Menin taas lähipäivystykseen. Sydänfilmissä ei näkynyt poikkeavaa. Sovittiin, että otan toisen pienen beetasalpaajan illansuussa. Tk-lääkäri hankkii asiaan konsultaation.
Kaikilla ei ole mitään oireita pallolaajennuksen jälkeen.  Ehkä matka oli minulle liian aikaisin. Oli kuitenkin mukava olla pojan perheessä ja tuntea lapsen ilo tapaamisesta. Jos tätä verenpainejuttua ei olisi tullut, matkan tarkoitus olisi toteutunut: saisi ajatella jo muita asioita.

Matkalle

Perjantaina rohkaistuin lähtemään pojan perheen luo Helsinkiin. Heinolan kohdalla alkoi täpötäydessä bussissa tuntua olo tukalalta. Perille selvittiin, mutta väsyin liikaa. Heikompi  tämä kunto on kuin luulin. Yhtä ja toista taiteilua on tarvittu, että olo tuntuu tasapainoisemmalta. Ei se  itsetarkkailu niin vain katoa, vaikka on ihmisiä ympärillä. Kun jokin tuntemuksen muutos epäilyttää, alkaa pelko nostaa pulssia ja verenpainetta. En tiennyt, että olen näin hermoileva. Surun ja syöpädiagnoosin kanssa oli helpompi tottua elämään kuin oman sydämen reistailun kanssa. Yritän rauhoitella itseni. Joskus se onnistuu paremmin, joskus heikommin. Ei sydänfilmeissä ole operaatioiden jälkeen näkynyt mitään poikkeavaa. Pitäisi olla toipumishotelleja, joissa saa heti mennä puhumaan sairaanhoitajalle tuntemuksistaan, kunnes toipuu ja rauhoittuu. Onhan tämä vähän noloa, etten ole reipas niinkuin yleensä. Sallin jotenkin itselleni tämän heikkouden, kun en juuri muuhunkaan pysty.

Ei ole ihan helppoa olla vierailulla toisenlainen kuin on ollut aiemmin. Se tuntemus tulee vain minusta itsestäni. Mutta ihanaa on olla mummaa ikävöineen pikkulapsen kanssa! Viereen, sylkkyyn, kainaliin.

Iltarukous

Nukkumaan alkamisen hetki on nyt ollut päivän vaikein hetki. Samoin oli vuoden verran Torpan asuntomurron jälkeen. Niin myös miehen kuoleman jälkeen. Ahdistus ja pelko pitää voittaa, että voi nukahtaa. Siihen keinona on panna kädet ristiin.
Tänä syksynä on sopinut lapsuudesta tuttu Levolle lasken.
Levolle lasken, Luojani
Armias, ole suojani.
Jos sijaltain en nousisi
Taivaaaseen ota tykösi.
Loppujakeet ovat erityisesti olleet painottuneita.

Eilisiltana rukoilin apua rinnan ja kurkun poltteluun. Mieleeni nousi äkkiä kuin valokuvana rukous:
Tule Jeesus lapses luo
Armos, siunaukses suo.
Tue pientä, horjuvaa
Johda tietä oikeaa.
Mistä se tuli? Ei meillä sitä koskaan ole käytetty, en tiennyt sitä osaavani, vaikka se yleisesti tuttu lieneekin. Sanoin sen sana sanalta monta kertaa.

Lastemme iltarukous oli:
Rakas Jeesus, siunaa meitä
Anna meille enkeleitä,
Siivillänsä meidät peitä
Älä meitä koskaan heitä.
.....järveen, lisäsi kerran pieni poikani.
Poika parka, oli rukoillut joka ilta, ettei Jeesus heittäisi häntä järveen. Asuimme järven rannalla. Selitin tietysti sanaa toisin. Tämä muisto  alkoi naurattaa minua niin, että rinta hytkyi. Ja rentoutui!
Levolle lasken, Luojani, armias, ole suojani.

Onnekas

-Sinä kuulut onnekkaisiin, sanoi tänään sairaanhoitaja, joka vieraili Promeq- ryhmässämme puhumassa uniasioista. Onnekas, koska pääsin ajoissa avun piiriin. Toisin käyminen ei ollut kovin kaukana.
Viiden naisen ja kolmen miehen ryhmämme lounasti Vanhan Fredan tunnelmallisessa salissa. Kerroimme jo kysymättä kuulumisiamme toisillemme. Monella oli sairausasiaa pinnalla, mutta myös matkoja, konsertteja, retkiä, vitsejä. Yksi stressasi jo sukujoulun laittamista.
Promeq on siis yksin asuvia ikäihmisiä tutkiva monen yliopiston projekti. Tänään oli kolmas ryhmätapaaminen, kaksi vielä jäljellä. On mukava tuntea edes muutamia ihmisiä kaupungista. Minulle  riittää ryhmässä tapaaminen, vaikka turvallista käsivarttakin tarjottaisiin. Yleensä ikäihmisryhmät ovat naisryhmiä. Niissä on etunsa.

******
Yritin muutama viikko sitten tutustua kerrostalossa käytävällä vastapäätä asuvaan hentoiseen naisihmiseen, minua vähän nuorempaan varmaankin. Olen nähnyt hänen vilahtavan ovestaan  sisään. Olimme samalla bussipysäkillä. Bussissa menin hänen viereensä istumaan. - Mehän ollaan naapureita, sanoin. Hän ei vastannut. Bussi oli täynnä influenssarokotukseen meneviä eläkeläisiä, kuten minäkin. -Oletko sinäkin tulossa rokotukseen, koetin jatkaa. Ei vastausta. No ei sitten. Hän jäi pois ennen minua. Hän sanoi nätisti kiitos, kun nousin antamaan tietä. Ei hän ainakaan mykkä ole.

Odotellessani pari viikkoa sitten Suomalaisen messun alkua aloin jutella naisen kanssa, joka hänkin oli tullut hyvissä ajoin ostamaan lippua. Kerroimme sairautemme, asumisemme, harrastuksemme, perheemme. Nimet jäivät sanomatta. Konsertin jälkeen olimme samalla naulakolla. Hän toivotti minulle siunausta ja minä myös hänelle. Ehkä tapaamme sydänyhdistyksen piirissä.

Korvaperäistä

Sellaistakin hiukan löytyi, siis asentohuimauksen väläystä lääkäritädin kääntelyssä. Pahoinvointilääke toi heti ruokahalua. Verenpaineen alhaisuutta voi vähentää jättämällä pienen beetasalpaajan pois, sanoi sydänosaston lääkäri, ja ottaa jos tuntuu tarvitsevan. Yöllä paine meni lähelle viittäkymmentä ja herätti minut.Gastroskopiaan tehtiin lähete. Joutunen sen siirtämään, kun gardiologin mukaan nyt ei voi ottaa koepaloja verenohennuksen takia. Kyllä tämä kai aikamoista elimistön säätöä nyt on, kun on monia uusia ja outoja asioita ja lääkkeettömänä eläneellä lääkearsenaalia. Eiköhän tämä ala rauhoittua hiljalleen. Ei tässä hätiä mitiä. Hyvin tällä paikkakunnalla on kyllä päässyt lääkäriin. Sydänperäistä kun on mukana, niin pääsee.

Vatsaperäistä

Kyllä tästä mummanpesästä nyt oikein sairastupa tuli! Mielelläni kertoisi kysyjille, että olo on nyt hyvä. Eilen oli kuitenkin iltaan asti voimakas pahoinvointi. Arvelen, että kolme viikkoa syöty haponestäjä,vahva Somac on vienyt vatsahapot ja uusi antibiootti tekee pahoinvointia, kuten lääkekuvaus ilmoittaa. Päätin lopettaa molemmat, kun jälkimmäinen olikin lievään ja jo neljä päivää sitten häipyneeseen vaivaan. Tärkeät sydänlääkkeet täytyy saada pysymään sisällä. Ja mitä vielä, sängyssä kääntyessä häivähti asentohuimaus parina yönä. Sellainen minulla oli pahana viisitoista vuotta sitten. Vatsan kääntö tuntui tutulta. Kuka minua on näin pahalla silmällä katsonut? Tein sitten netistä löydettäviä harjoitteita, Rahkon ja Eplyn manööverejä. Ei kai niistä haittaa ole. En tunne selvää huimausta.Verenpaine on koko ajan matala, alapaine 60. Liekö beetasalpaaja turha.Sitä en tietysti omin päin lopeta.
Ensimmäistä kertaa elämässäni minulta on mennyt ruokahalu. Se alkoi jo ennen operaatioita. Vajaassa kahdessa viikossa on mennyt kolme kiloa. Sairaalassa söin, mutta kotona ei tahdo löytyä sopivaa syötävää. Muutama kilo vielä, niin ylipaino katoaisi. Tytär toi Foodmap- kirjan, joka kertoo oirevatsalle sopivista ja sopimattomista ruuista. Yllätys oli, että avokado ja persimoni olivat kieltolistalla. Niitä olen viime päivinä saanyt syödyksi. Omenaa ja varsinkin vadelmaa söin syyskuussa paljon, kun niitä Torpalla yllin kyllin kasvoi. Niilläkö hankin vatsaoireet takaisin vuosikymmenen takaa? Tänään aloitin kaurapuurolla ja mustikoilla. Keitetty vesi laskee paremmin kuin suoraan hanasta otettu. Olen aina syönyt liian nopeasti. Nyt sitten istun ja opettelen pureskelemaan ruokani kunnolla. Sydänpuoli lienee kunnossa, tämä on uskoakseni vatsaperäistä. Opettelen syömään! Epäilen kyllä, että ennen pitkää ruokahalu palaa entistä kovempana!
 Kiitos tuesta teille kaikille,jotka olette moninaisin viestein ottaneet yhteyttä! Terveenä oppii ajan mittaan pärjäämään yksinkin,mutta pelottavan sairauden aikana yksinolo ei ole hääviä. Nukahduslääke tuli tarpeeseen,uusi asia sekin. Minulla on ystäviä, jotka eivät halua olla lapsilleen vaivaksi vanhuudessaan. En minäkään haluaisi, mutta nyt olen kiitollinen ihanalle tyttärelleni.Pojan perhe hakisi minut heille toipumaan,mutta en jaksa enkä uskalla vielä lähteä näiden hoitopaikkojen läheltä. Alkaa jo kyllästyttää tämä sairastelu. Kai minä tästä äkkipysäyksestä vielä toivun tolpilleni etten aina tarvitse peräänkatsomista, vaan olisin itsekin avuksi!

Niskalukko

Aikomus oli jo lopettaa tämä sairaushistorian kirjoittaminen, mutta jatkan kuitenkin. Toissailtana tuskastuneena niskakipuun rukoilin:-Herra, lähetä nyt parantajaenkelisi koskettamaan kipeää niskaani. Pyörin sängyssä, kun kivutonta asentoa ei tahtonut löytyä. Olin vaipumassa uneen, kun säpsähdin voimakkaasti. Jokin ikäänkuin napsahti ja sydän tuntui pomppaavan ulos rinnasta. Sydän läpätti, mutta sain nukutuksi. Aamulla huomasin, että niskakipu oli kadonnut! Jotain siis laukesi kaularangassa.
Ikävä ja vähän vapisuttava sydänläpätys jäi päälle koko päiväksi. Tein hakemuksen Kelan kuntoutukseen ja hoidin muitakin asioita. Puhuminen väsytti. Refluksioire oli hankalana. Iltapäivällä menin varattuun fysioterapiaan. Koko degeneroitunut  niska-alueeni kaipaa joka tapauksessa ohjeita. Hiki nousi pintaan kohta, kun tehtiin tutkimusta, varsinkin käsien nostossa. Fysioterapeutti sanoi, että menin kalpeaksi ja hikiseksi. Hän ei nyt jatka mitään, vaan minun pitäisi mennä päivystykseen. No kävelin sinne ja pääsin heti. Sydänfilmissä ei ollut mitään vikaa, vaikka läpätys jatkui. Lääkäri soitti keskussairaalan konsultaatioon ja he päättivät, että minun pitää mennä sinne tutkittavaksi. Vastustelin, kun kerran sydänfilmissä ei näkynyt mitään poikkeavaa. -Se on sovittu, sanoi lääkäri. Sinulla ei muulloinkaan ole aina näkynyt merkkejä, vaikka olisi pitänyt näkyä. Tytär vei taas polille. Nyt ensi kertaa koettiin oikein ruuhkapäivystys. Onneksi tytär sai tehdyksi kirjallisia töitään siinä odotellessa. Viisi tuntia meni, ennenkuin lääkäri vakuutti, ettei tässä ole huolen aihetta. Vaiva lienee toiminnallinen, lihasjuttu tai vastaavaa. Koetin kerjätä jotain rauhoittavaa, kun uusi tilanne pelottaa ja ahdistaa. Ei annettu, tulee riippuvaiseksi.
Tulin mielelläni kotiin tyttären kanssa, otin aiemmin annettua lihasrelaksanttia. Läpätys alkoi ainakin vähentyä. Yö meni aika hyvin. Nyt otan rauhallisemmin, olen toipilas, lepäilen. Koetan jo ajatella muitakin asioita kuin vain tarkkailla itseäni. Koetan ajan kanssa hoitaa kuntoon kolme eri ongelmaani, joiden oireet sekoittuvat toisiinsa. Muistelen välillä ihmetellen kesän ja syyskuun reipasta toimintakykyäni. Taitaa kroppa alkaa sanoa irti sopimuksia, vaikka voimia olisi.

Kotona taas

Yllättävä sukellus sairaalamaailmaan on toivottavasti ainakin hetkeksi ohi. Sain työntekijöistä ammattitaitoisen ja ystävällisen kuvan. Monisairaalla huonetoverillani oli vuosikymmenten varrelta kyllä muunkinlaisia  kokemuksia. Hän viettää vuodessa paljon suuremman osan sairaalassa kuin kotona. Illat sujuivat kuunnellen hänen värikkäitä kuvauksiaan sairauksistaan ja hoidoistaan.
Jotenkin se keskussairaalan laaja koneisto teki vaikutuksen. Täysihoitoon ja jatkuvaan ammattiapuun voisin pian laitostua!
Olo on muuten hyvä, mutta niskan kipukohta ei kestä pään painoa.Huomenna pitää etsiä siihen hoitoa.

Toinen kerta toden sanoo

No nyt on toinenkin suoni pallolaajennettu ja lääkestentti asennettu. Tämä suoni oli yhtä tukossa kuin ensimmäinenkin, 75%, mutta ei yhtä tärkeä suoni. Toimenpide sujui näppärämmin kuin ensimmäinen. Ei tullut mustelmaakaan. Toisen nivusen alalla on ainakin kahden kämmenen kokoinen mustelma sisäänmenokohdan ympärillä. Uskon, että nyt alkaa elämä sujua! Olen kiitollinen, että pääsin toimenpiteeseen nyt. Huomenna kotiin.
No, muistan toki otsikkoon liittyvät sananparret. Mieli on nyt kuitenkin luottavainen.

Uusi operaatio?

Tehtiin uusi rasituskoe sillä iloisella odotuksella, että huolet ovat turhia. Tulos oli kuitenkin, että tehdään uusi varjoainekuvaus ja pallolaajennus. Huomenna, sanoi lääkäri. Ehkä huomenna, hän oli sanonut hoitajalle.

Sydänosastolla

Tässä makailen sydänosaston petissä. Tytär toi illalla polille. Yö sujui rauhallisesti. Nyt ei ole muuta mittaria kuin sydänrytmin seuranta yön yli. Odottelen lääkäriä. Kello on puoli kymmenen. Katselen, kun kynnet kasvavat.

Sydämen kanssa

Ei tämä ihan helppoa ole. Luulin, että kaikki on kunnossa, kun pahin kohta on hoidettu. Tietenkin komplikaatioita voi aina tulla. Kun yhtä ja toista oiretta kuitenkin kehossa tuntuu, joutuu kamppailemaan sen kanssa, johtuvatko ne itsetarkkailusta, kuuluvatko ne asiaan vai ovatko jotain uutta. Olisi hienoa, kun voisi ainakin yönseudut olla suunnilleen sydänosastolla tai mittarillisen asiantuntijan lähellä. Minulla asioita hankaloittaa tämä outo juttu, että minulla on yhtäkkiä lääkitys neljään eri vaivaan. Sehän jo tuo monia ikäviä tuntemuksia. Eilen illalla tuli pettymys ja yllätys. Lähdin vähän haukkaamaan happea, kiertämään puolta kilometriä lähikorttelin ympäri. Puolessa välissä tuli samantapainen puristus kuin alunperin. Pysähdyin, hitaasti laahustin kotiin. Verenpaine oli korkealla ja oksetti. Lähdinkö liian aikaisin liikkeelle? Tukkiutuuko asennettu stentti? Alkaako se toinen vikakohta jo oireilla? Olen aiemmin kulkenut muutaman lyhyemmän käynnin ilman oireita.
Sairaalan lähtöohjauksessa ei juuri puhuttu alkuviikoista, paitsi että viikko rauhallisesti, kävellä voi heti, sitten voi jo mennä uimahalliin. Leikannut lääkäri soittaa kolmen kuukauden kuluttua. Keneltä nyt voisi kysyä? Turhaan ei huvita mennä sairaalan poliklinikalle, oli se yksi valvottu yö aika rankka terveellekin. Tosin sain rauhoittavan tiedon, että ne rintaviiltelyt eivät näkyneet sydänkäyrässä. Siinä näkyvä vika oli sama kuin sairaalasta lähtiessäni. Hätänumeroonkaan ei voi aina heti soittaa. Ohjauksessa ei puhuttu mitään tunteista, sokista, itsetarkkailusta, alkuoireista. Kerrottiin kyllä, että Kela ja sydänyhdistykset järjestävät sopeutumisvalmennuskursseja. Ei niihin kuitenkaan heti mennä eikä pääse, ennenkuin on B-lausunto saatuna. Sain myös vertaistukihenkilöiden numeroita. Voisikohan jollekin nyt soittaa?
Tunteet nostavat verenpainetta ja pulssia, on vaikea tietää, mikä on mitäkin. Paniikki voi kasvaa kehossa. Nyt ajatus kelaa, mikä mahtaa ajan mittaan muuttua. Moni kuulemma pärjää hyvin ja pystyy toimimaan melkein kuin ennenkin. Pitää vain koettaa rauhoittaa itseään ja ottaa Nitroa, panna kädet ristiin, yrittää nukkua. Tytär aikoo tulla nyt, mutta eihän hän voi tänne muuttaa. Pitää  oppia tulemaan toimeen itse.
Onhan tämä aika suuri muutos, kun lääkkeettömästä perusterveestä tulee yhtäkkiä elinikäisesti etenevän sairauden potilas, jonka oireet voivat olla vaarallisia. No myöhemmin : Soitin kahdelle vertaistukihenkilölle. Sain muutamia hyviä vinkkejä ja tietoja, mm beetasalpaajan vaikutuksista ja ystävällisen vastaanoton. Huomenna soitan tk:n sydänsairaanhoitajalle.

Pallolaajennus

Maanantaina tapahtui sellaista, että suunnitelmat muuttuivat. Menin bussilla rasituskokeeseen matkalaukun kanssa, taskussa bussilippu Helsinkiin. Rasituskoe keskeytettiin muutaman minuutin jälkeen. -Nyt laitetaan lähete suoraan keskussairaalaan. Selvä sepelvaltimotauti, akuutti tilanne. Ambulanssi vei kolmensadan metrin matkan sairaalaan. Seuraavana päivänä tehtiin varjoainekuvaus ja yhden sepelvaltimon pallolaajennus. Toisessakin suonessa on plakkia, mutta vähemmän. Loppuelämän ajan on nyt lääkehoito apuna. Tädiltä peritty dosetti on ladattu. - Melko varmasti olet toisenkin kerran tällä pöydällä, sanoi toimenpidettä tekevä lääkäri. Mutta paremmassa kunnossa olet kuin edellisviikolla.

Kotiin lähetettiin seuraavana päivänä. Illalla tuli jokin kumma kohtaus, että verenpaine nousi yhtäkkiä hyvin korkealle ja aloin täristä kauttaaltaan. Tytär soitti ambulanssin ja vietin levottoman yön poliklinikalla. Ei siitä muuta selvinnyt kuin alkava tulehdus. Ei näy vaurioita sydänlihaksessa. Ehkä se oli elimistön viivästynyt sokkireaktio tilanteeseen. Olen tietoisessa olossani ottanut tämän hyvin rauhallisesti. Kyllä minä jo voisin omasta puolestani lähteä Sepon perään, se ei pelottanut yhtään, mutta en ketään rakkaistani millään  jättäisi.

Se "kiinni ottaminen" oli siis sydämen hapenpuutetta pienessäkin rasituksessa. Äkkiä se kehittyi, kun syyskuussakaan en tuntenut mitään oireita, vähän hengästymistä. Muita riskitekijöitä minulla ei oikeastaan ole kuin runsas sukurasitus isän puolelta. Nyt vähän lepäillään ja sitten aletaan liikkua. Tulee kai uusi identiteetti sydänpotilaana, jos alan kulkea sydänyhdistysten tilaisuuksissa. Perusterveenä sain kuitenkin olla 72 vuotta.

Katselin keskussairaalan toimintaa yöllä ja päivällä. On se aikamoinen muurahaispesä, kuhisee yöt ja päivät. Ihailin sairaanhoitajien ja lääkärien taitoja ja ystävällisyyttä. Hienoa, että heitä on, jotka jaksavat kolmivuorotyössä.

Tytär jäi täksikin yöksi seurakseni. Näin pian toteutui se, miksi tänne muutin.

Suomalaisessa messussa

Olipa aikamoinen kokemus tämä Suomalainen messu yliopiston juhlasalissa eilisiltana. Oli upeat kuvat Suomen historiasta, maisemista ja vuodenajoista eri puolilta maata. Oli hieno musiikki, tanssi ja vaihtelevat tunnelmat. Oli oikeastaan vähän hämmentävää, kuinka vahvasti karismaattinen herätyskristillinen julistus liitettiin kansamme vaiheisiin. Juhlasalin molemmat osat olivat täpötäynnä. Yleisö taputti ja lauloi mukana, vieressäni osattiin sanat ja sävelet. Ristilipulle moni nosti kätensä ylös. Yleisössä oli varmaan paljon niitä, joille osallistumisen tyyli oli tuttua vapaista suunnista tai niiden nuorisokokouksista. Kyllä siinä jäyhä körttiläinenkin vähän lämpeni.
Minulle tilaisuuteen liittyi omaa aikamatkaa. Juuri entistetyn, Alvar Aallon suunnitteleman yliopiston vessanovet olivat samoja kuin 51 vuotta sitten, kun ne ensimmäistä kertaa aukaisin. Kahvion pöydät olivat tuttuja. Samassa salissa olin istunut lukuisissa tenteissä, sanoen itselleni ohjeen: pää kylmänä. Suurkirkko oli kotikirkkoni monta vuotta. Uskontunnustuslaulu " näin minä uskon, totisesti uskon" oli pohjalaismurteinen. Tuli kiitollinen olo elämän vaiheista ja isänmaasta, johon on saanut syntyä. Voi kun osaisi olla tukena niille, jotka murrosikäisen herkkyydellä hapuilevat unelmiaan tämän hetken kovien realiteettien maailmassa.

Kotikissana

Ulkona tuulee ja hämärtää, loska on märkää ja luiskahtelee jalan alla. Nyt ei niin haittaa, vaikka terveydentila rajoittaisi ulos menemistä ja liikkumista. On onni olla kotona, olla lämpimässä ja valossa. On vaikea ajatella, että kaikilla ulkona liikkuvilla ei ole avainta yhteenkään oveen.

Ottaa se kiinni

Mummun yli 100-vuotias Ameriikanlusikka

Ilmojen kylmetessä tuli sellainen uusi oire, että ulkona liikkuessa  "ottaa hengen kiinni". On pakko
pysähtyä hetkeksi. Sitten puristus helpottaa ja askel nousee taas, kunnes tulee uusi pysähdys. Sisätiloissa tätä oiretta ei ole tullut. Kävin juuri testaamassa, olisiko oire lakannut, mutta ei, ottaa se kiinni.
Soittoni jälkeen pääsin perjantaina, maalta palattuani, nopeasti naapuritaloon päivystykseen ja sydänfilmiin ja maanantaina keskussairaalaan verikokeisiin ja keuhkokuvaan. Niistä ei selvinnyt mitään, tiedot olivat hyviä. Rasituskoe odottaa, sitten  mahdollisesti puhalluskoe ja gastroskopia. Ensi viikolla pitäisi pystyä kuljettelemaan pikkulasta ulkona. Vaikea olisi myöntää, ettei suju, mutta riskejä ei tietysti oteta. Mutta eihän minulla yleensä ole ollut mitään vakavampaa. No se ihosyöpä ja jotain pienempää vaivaa.

"Syysloma"

Taideteos vintin aarteista

Tuli pitkästä aikaa kaunis syyssää hautojenlaittopäiväksi ja koko viikoksikin.En minä taida tosiaan suuria matkoja enää havitella, kun tällainen päivä sisaren kanssa ajellen tuntuu hienolta retkeltä. Passini on kohta menossa vanhaksi. Mahdanko uusiakaan sitä.

Torpalla tuli kohta vastaan ikävä yllätys. Ajoleikkurin sekä ruohonleikkureiden turvaksi laittamieni kettinkien avaimet puuttuivat säilöstään. Etsin sata kertaa kaikkialta, ei missään. Muistelemalla muistelin päivää, jolloin lukitsin ne. Päättelin, että olen tilapäisesti laskenut ne käsistäni ulkona johonkin ja unohtanut siihen. Ei silti löytynyt. Piti tietysti taas pyytää ohjausta tuonpuoleisista. Aamulla menin ulos ja juolahti mieleen panna käsi säleikön välistä ja siirrellä ulkokuistilla olevia hautamaljakkoja. Ja kas, leikkurin avain kierähti näkyviin ja lähellä oli toinenkin avain. Muistin sitten, että olin siinä siirtänyt kukkaruukkua. Näissä puuhissa ikäihmisenkin elämässä on rytmiä: jännitystä ja helpotuksen huokauksia.

Luulin jo aiemmin tehneeni syystyöt Torpan pihapiirissä, mutta hikipäässä olen rampannut edestakaisin. Kuusi kottikärryllistä omenapudokkaita metsään, haravointia ja lisää kottikärryllisiä, pumpun nosto kaivosta (kaivovettä käytetään paljussa), bensan pumppaus ruohonleikkureista (ostin sellaisen pumpun), käyttämätön bensa naapurille, ylituuheiden pihakuusien leikkelyä oksasaksilla, aurinkolyhdyt nurmikolta pihakuistille, kesäkukkaruukut tyhjiksi. Tarkoitus oli ajella keräävällä ruohonleikkurilla lehtiä silpuksi, mutta se ei käynnistynyt millään. Sitten huomasin, että ryypyttäjän "tutissa" on reikä. Mistä se on tullut, kaksi viikkoa sitten ei ollut reikää? Tämä tietää huoltoa ensi keväänä, kuulemma voi saada uuden kumin. Kuistilla on kaksi sangollista kypsää talviomenaa. Mitä niille teen? Kyllä oli helppoa pidellä kaksi viikkoa sadetta kerrostalossa, syyslomaa.

Katselen usein kymmenen vuoden kalenterista, mitä oli viime vuonna ja edellisinä vuosina tähän aikaan, milloin mitäkin tehtiin. Onhan tämä minun pihatyöni paljon lisääntynyt. Milloin on se vuosi, että kirjoitan: En jaksanut ryhtyä ruohonleikkuuseen, en saanut leikatuksi oksasaksilla, kun ranteet ovat niin kipeät, en jaksanut työntää kottikärryjä, kun ottaa niin henkeen. Viitteitä näistä jo on. Siis paljon on vielä menetettävää. Toisinpäin: Paljon on vielä sellaista, mistä saa olla kiitollinen.

Hautausmaalle

Alkuviikosta menemme sisaren kanssa laittamaan

talvikuntoon viisi hautaa kahdella eri hautausmaalla. Ajattelin laittaa valkoista kanervaa ja kotipihan kuusesta havut. Patterikynttilät ovat palaneet miehen haudalla koko syksyn. Laitetaanko ne muillekin haudoille, kuten tähän asti? Pitää siinä tapauksessa ostaa uusi lyhty rikkoutuneen tilalle. Hautojen laitto on minulle tärkeätä ja se on itsestäänselvä osa kulttuuriamme, pienillä paikkakunnilla ehkä vielä tärkeämpi kuin isoilla, luulisin. Myös ääneen lausumaton normisto liittää hoidon tason ja vainajan muistosta välittämisen toisiinsa. Kuinkahan hautausmaiden käy minun sukupolveni jälkeen? En voi ajatella, että lapseni lähtisivät syyspimeällä ajamaan 200-400 kilometrin matkan viemään havuja minun haudalleni. Toiselle hautausmaalle voi ostaa kesähoidon, toiselle ei. Minä hoitelen auttavasti myös erään kaukaisemman sukulaisen hautaa, jolla ei ole hoitajaa, mutta meille ei jää paikalle sukulaisia, jotka tätä tekisivät.

Polttohautaus ja tuhkan sirottelu luontoon tai muistolehtoon yleistyy. Monet eivät halua jättää jälkipolville haudanhoidon taakkaa, etenkään pitkistä matkoista.Tanskassa kerrottiin, että hautausmaat tyhjenevät, kun uusia hautapaikkoja ei osteta ja entiset ovat voimassa kaksikymmentä vuotta. Minulle hautausmaalla kulkeminen on samalla vierailu lapsuuden kotikylään ja naapureihin. Nyt viimeinenkin naapurinäiti on minun vanhempieni lähistöllä mullan alla. Miehen kanssa kävimme automatkoilla aina vieraillakin hautausmailla. Ne ovat kauniita puistoja, levähdyspaikkoja, menneiden aikojen ja ihmisten muistoa kunnioittavia lehtoja.

 Ihmisen kunnioitus liittyy myös kysymykseen vanhustenhoidosta. Miksi avuttomia ja hyödyttömiä vanhuksia pidetään hengissä, vaikka se tulee yhteiskunnalle kalliiksi, harmittelevat monet. Olen mielessäni kannattanut eutanasiaa, mutta nyt olen tullut varovaisemmaksi. Olen havainnut, että se voi tuoda mukanaan sen ajatuksen laajentumisen, että hyödyttömistä hoidokeista pitäisi päästä eroon. Toisenlainen ajatus on, että elämään kuuluu avuton ja apua tarvitseva alku ja usein myös samanlainen loppu. Elämän ponnistelujen jälkeen ihmisarvoon kuuluu saada kunnioitusta ja hellää hoivaa. Samaa tarvitsevat myös muissa elämänvaiheissa avuttomiksi joutuneet ihmiset. Mutta soisin kyllä kohtuuttomasti kärsivän ihmisen saavan lopun lähestyessä kaiken sen avun ja helpotuksen, mitä voi olla olemassa, myös kuolinavun.

 Minulle ei oikeastaan kuulu se, mitä minun jälkeeni haudoille tapahtuu. Vaikka mielelläni hoidan hautoja muistomerkkeinä, en mene sinne puhumaan edesmenneiden kanssa. Eivät he ole siellä. Muistoa voi kunnioittaa monella tavalla.

Kohderyhmää

Kylläpä kaupunki ja seurakunta ovat tarjonneet monenlaista vanhustenviikon ohjelmaa!

Pitää vain hyväksyä, että on tätä kohderyhmää. Silloin voi vain ottaa vastaan konserttia, elokuvaa, taidenäyttelyä,tanssiesitystä, taideryhmää, liikuntaa ja aivan ilmaiseksi. 

Tällä viikolla oli myös toinen Promeq-ryhmän kokoontuminen. Ilmoittauduin keväällä laajaan yliopistolliseen tutkimuskyselyyn. Arvonnassa tulin valituksi keskusteluryhmäänkin. Osallistumisen kriteerit olivat yksin asuminen, yli 65 vuoden ikä ja jokin koettu ongelma. Tapaamisia on viisi. Tässä ryhmässä on kahdeksan osanottajaa. Olemme syöneet yhdessä ja keskustelleet yksinäisyydestä, univaikeuksista ja muista yhdistävistä asioista. Ryhmien jälkeen täytetään taas lomakkeita ja sitten tutkijat vertaavat ryhmiin osallistuneiden ja ei-ryhmäläisten kokemuksia keskenään. Jotenkin kaupunki on vähän tutumpi, kun tietää muutamia siellä asuvia ihmisiä. 
Aloitin uuden joogan, joka tuntui hyvältä, vaikka oli vaativampi kuin entinen. Seuraavana päivänä oli kuitenkin toinen polvi kipeä ja jäykkä.  Muistin monia kipeäjalkaisia ystäviäni, kun en päässyt portaita alas. Taitaa olla turvallisempaa, että pysyttelen vain veden kannattelemassa liikunnassa.
Täällä olo on nyt tuntunut helpommalta kuin viime talvena. Seutu on saanut mielessäni vähän takaisin entistä kotiseututuntumaa. Yliopiston kulmilla en kuitenkaan pysty kulkemaan silmät kuivina. On tuo aika kummallinen käsite. Se on yhtä aikaa mennyttä ja läsnäolevaa. Viisikymmentä vuotta sitten samoilla paikoilla kulkiessamme se oli nykyhetkeä ja tulevaa täynnä.

Tenkkapoo

Tänä iltana siirryin talvipesään. Lähdin kyläpiirin keskeltä. Yhdelle, joka ei pääse itse metsään, kävin viemässä survottua puolukkaa, jota keräsin tänä huippusyksynä kymmenen sangollista. Yksi haki eilisiltana omenia, toinen naapuri tuli vielä hakemaan lisää, onneksi. Valtaosa talviomenista kyllä jäi puuhun ja se vaatii jatkotöitä. Yhdet naapurit toivat minut viiden kilometrin päähän bussille.

Oli oikeastaan hyvä päivä ajatella kaupunkioloja ja pientä tasalämpöistä boxiani, kun sade vihmoi bussin ikkunoita, pyyhkimet viuhuivat, maailma pimeni ja kaupunkiin tultaessa märät kadut kiilsivät katuvaloissa.
Onhan tämä taas helppoa, menin vain kulman taa kauppaan hakemaan alkutarvikkeet, kauppa on auki kymmeneen. Välillä on ravintola ja toisella puolen kaksi pizzeriaa ja R-kioski. Kampaamo, kirjasto, uimahalli, kahvila ja niin edelleen aivan lähellä. Ei tarvitse suunnitella kulkuaikatauluja.

Olin lähettänyt ison matkalaukun aiemmin vävyn mukana. Nyt tulikin tenkkapoo: En saanut sitä auki.  Vaikutti, että numerolukko oli mennyt päälle. En ollut sitä laittanut enkä tiedä laittaneeni koskaan mitään koodiakaan. Kokeilin kaikenlaisia numeroita, turhaan. Luulin jo, että minun pitää rikkoa paras laukkuni.
Mieleen välähti, että tämähän oli alunperin mieheni laukku. Hän ehkä on laittanut siihen koodin. -Auta nyt, sanoin. Samassa tuli mieleeni numerosarja, mikä se voisi olla. Ja lukko napsahti auki. Kiitos taas. Kaikki hyvin.
Nyt saan avata ensimmäisen Sunnuntaihesarin. Tilasin tämän ainoan paperilehteni ihan vain siksi, kun täällä on oviluukku ja on  mukavaa, että siitä kopsahtaa pyhäaamuna lehti.
Pimeä tupa siellä lakeuden laitamailla jäähtyy hiljalleen.

Väriterapiaa

Ihana syysviikko on täydentänyt vaihtelevan kesän. En saa kännykälläni ruskan täyttä hohtoa esiin, mutta näettehän kaikki ympärillänne luonnon loiston ennen värien sammumista.
Löysin mahtavan puolukkapaikan. Nuo sangolliset on haettu tunnissa. Kuivaa, hyvää marjaa on mukava perata pihapöydän ääressä istuen. Puolukkaa  on riittänyt jaettavaksi. Tänään odotan aurinkoa, että metsä taas kuivahtaisi eilisen märän sumupäivän jälkeen, ennenkuin menen jatkamaan. Omenia on liikaa. Uusi omenaohjeeni on uuniomenasose, helppoa ja hyvää. Olen jakanut omenaa naapureille ja silti suurin osa jää metsän peuroille kärrättäväksi. Saisi tulla poimimaan! Se huolestuttaa, että viljapellot ovat vieläkin korjaamatta.


Talvipesään siirtyminen lähestyy. Illalla ympäristö pimenee yhä aikaisemmin. Taas melkein yllättää se, että pimeän tulo täytyy ottaa huomioon. Olen nauttinut tästä kesästä. Oli monia aurinkoaamukahveja tuvan portailla, oli kauniita auringonlaskun maalaamia puunlatvoja illalla, oli voimia puuhailla ulkona. Luin jostain lauseen, että aivot tarvitsevat kaksi vuotta tottuakseen uuteen elämänvaiheeseen. Ehkä siinä on perää, ehkä aivoni ovat sopeutuneet yksin elämiseen. Ei enää me, vaan minä.Tunnen monesta asiasta iloa ilman tietoista ponnistusta. Iltaisin katson kuitenkin aina aurinkovalojen syttymistä pimeään. Hän aina hankki ja asetteli niitä. Ostin uudet valot hänen muistokseen.

Sadonkorjuuta

Palasin tänään Helsingin reissulta ihaillen kaunista ruskaa auringonpaisteessa. Avulias ystävä kuljetti junalta perille. Hyvä viikko takana ihanan lapsen ja perheensä kanssa. Aina pitää ehtiä myös musiikkitalolle. Ilmaiset päiväkonsertit sopivat ohjelmaan tälläkin kertaa.
Lapsen kanssa nostettiin kahden siemenperunan sato.
Retromummolla on toinenkin rooli: tulen opettaneeksi lapselle videoiden klikkailua iPadilta. Muutoin heillä ei sitä harrasteta.

Ei se oman tahdon harjoittelu niin helppoa ole, usein suorastaan kuin tuulimyllyjä vastaan taistelua. Metrossa kuulutettiin Siilitie. Lapsi ilmaisi ponnekkaasti: -Ei ole Siilitie. Vaikuttikos se mitään? Ei tietysti, vähän vinoja hymyjä vain. Kehitä siinä sitten oma tahto!

Torpalla odottivat omenat maassa ja puussa, Laviakaan ei aivan kypsää vieläkään. Puuhellaa kun piti lämmittää joka tapauksessa, niin pilkoin saman tien puolitoista sangollista kattilaan (kuorineen, siemenkodat pois), kiehauttelin, lisäsin vähän sokeria kun eivät ole kypsiä, kanelia, vaniljasokeria, ja tehosekoittajalla muusiksi. Jauhoin kuivuneet pihlajanmarjat punertavaksi jauheeksi, aika pahan makuista, mutta kai terveellistä. Hellanuuni kypsyttää samalla omena-kaurapaistoksen.
Puolukkaa, omenoita tällä viikolla, pientä sadonkorjuuta. On ihanaa, jos tämä upea syyssää jatkuisi, niin viljelijät saisivat pellot korjatuiksi, nämä meidänkin vuokrapellot.

Riskien maailma

Minun sukupolveni kasvoi sodanjälkeisessä niukkuudessa, mutta nyt tuntuu, että turvallisessa maailmassa. Toki sotien jäljet ja muistot  ja sodan mahdollisuus olivat olemassa, mutta lähimaailma oli yksinkertaisempi ja puhtaampi  kuin nykyhetken lapsilla, metsästä ja luonnosta alkaen. Ei tarvinnut pelätä karhuja eikä ollut hirvikärpäsiä eikä punkkeja. Liikennettä oli vähän ja me lapset saimme maalla kulkea vapaasti naapurista toiseen ja ajaa aikuisten pyörällä pitkin maantietä.  Jos ihmisiä piti pelätä, se oli joku tietty outo kyläläinen tai vakiokulkumies. Alkoholia käyttivät vain kylän tietyt miehet, jotka istuivat ajoittain metsässä ryyppäämässä ja puhumassa sodasta. Ovet olivat auki, pyöriä ei lukittu, yöksi sentään pantiin yleensä ovi  reekeliin. Minua harmittaa jatkuva kaiken lukitseminen.

Suurin asia on tietysti terrori, joka on koskettanut meitä vasta lähivuosina. Sitä on maailmassa toki ollut kauan, mutta ei lähellä. Kasvavien lasten maailmankuva on uhkaa ja riskejä täynnä. Ajatteleva nuori joutuu muodostamaan kantaa ilmastonmuutokseen, maahanmuuttoon, islamiin, monenlaisiin vähemmistöihin, arvioimaan terroriteon riskipaikkoja. Internet tuo kaiken lähelle. Riski voi olla omassa koulussakin tai koulumatkalla. Minua järkyttävät nuorten tyttöjen raiskaukset ja hyväksikäyttö.
Kotiväkivaltaa on aina ollut, mutta alkoholinkäytön ja huumeiden hurja yleistyminen vaikuttaa yhä useampien lasten kotiturvallisuuteen ja nuorten omaan elämään. Mitähän minä ajattelin 12-15-vuotiaana? En muista kuin tykkäämisjuttuja ja murrosikäistä uhmaa. Muistanko väärin?

 Minulta ovat ehkä muutenkin matkustushalut huvenneet, kuljen lähinnä vain Torppa- mummanpesä- "intervallikoti"- kolmion välejä,  mutta ajatus jatkuvasta riskin tietoisuudesta lentokentillä, kulkuvälineissä ja matkakohteissa vie loput lähtöhalut. Ihmettelen miljardien ihmisten matkustusvirtaa.
Eihän maailma ole pohjolassakaan turvallinen ollut, kun ajattelee satojen vuosien ajalta sotia, ryöstöretkiä ja nälänhätää, mutta oma kokemus ja ajatus lasten maailmasta on muuttunut. Täytyy usein panna kädet ristiin ja kutsua enkeleitä lasten suojaksi. Lapsenlapsi nukkuu päiväuntaan, mumma odottelee hänen heräämistään. Sitten mennään katsomaan, löytyykö keväällä takapihan nurkkaan piilottamiemme kolmen perunan kohdalta uusia perunoita.Ensin vain vatkataan vispipuuro.

Odottajat

Oho, tänään postiauto pysähtyi meidän laatikolla!

Muistatko?

Olen viettänyt hiljaista viikkoa. Flunssa tokeni alkuunsa, mutta on ollut viileää, sumuista ja hämärää. Olen lämmitellyt tupaa ja ollut aika paljon yksin. On päiviä etten ole tavannut ketään enkä joka päivä ole puhunut puhelimessakaan. Olen lepäillyt ja odotellut puolukan ja omenan kypsymistä. Kahtena päivänä olenkin nyt käynyt marjassa tuolla kosteilla, kylmillä rinteillä. Sato on täällä niukanlainen eikä aivan kypsä. Samalla katselen ympäröiviä viljapeltoja, joilta ei vieläkään ole päästy satoa korjaamaan. Siinä on kysymys viljelijän toimeentulosta eikä harrastuksesta.

Muistini on ollut viime päivinä jotenkin tahmea ja  hidasteleva, siis ainakin nimimuisti, koskien lähinnä julkisia henkilöitä. Ensimmäistä kertaa tapahtui, että en muistanut nimeä, jonka olen tiennyt aina. Hain yhden lapsuusrannan nimeä, sen matalan, ihanan hiekkarannan, joka on Putusen ja Ketolan välissä ja jossa harvemmin käytiin. Isä siellä kävi uimassa heinätöitten välissä. Huolestuttavaa. Piti kysyä seuraavana päivänä naapurintytöltä: Nuottaniemi! Sen muistin, että siinä on n.

No tämähän on tuttua meille ikäihmisille, ainakin monille, mutta kirjoitan siksi, että yksi kokemus kirkasti muistini pitkäksi aikaa. Maaliskuussa olin työpaikkani eläkeläisjuhlassa, jossa minua oli pyydetty kertomaan syksystä 1989, jolloin tämä eläkkeelle lähtijä tuli töihin. Valmistelin kevyesti tarinan tulokurssista ja sen aikaisesta työtilanteesta, jotka helposti muistin. Paikan päällä, juhlasalissa, jossa kokouksia ja kursseja siihen aikaan pidettiin, mieleeni avautui huikean paljon liki kolmenkymmenen vuoden takaisia asioita, joita en ole ajatellut ainakaan kymmeneen vuoteen. Kerroin siinä puhuessani osan niistä. Olisin voinut jatkaa muistelmia vaikka kuinka laajasti, koska aivan kuin elin sitä aikaa, mutta olihan puheelle pantava raja.

Tämä mieleen palautuminen oli hienoa, mutta siitä seurasi myös yleinen muistin piristyminen. Kuukausikaupalla, näihin asti, muistin vaivattomasti nimiä. En toki odota itseltäni liikoja, koska nimimuistini on jo koululaisesta saakka ollut valikoiva, lähinnä vain välttämättömät aktiivimuistiin varastoiva, mutta nyt muistin näyttelijöiden ja kirjailijoidenkin nimiä hyvin.
Elelen lähellä ensimmäisten parinkymmenen vuoteni maisemia, mutta sitä seuraaviin yli neljäänkymmeneen vuoteen on niukasti kosketusta. Nekin vuosikymmenet ovat siis vielä tallennettuina päässäni. Menneisyysmatkailu ja muistelu siis ravistivat aivojeni muistipaikoista pois tahmaa, hämähäkinseittiä ja sumua. Mitä tästä pitäisi ikäihmisen päätellä? Millainen elämäntapa pitäisi vanhuksen aivot toiminnassa?

Syyspesä

Taisin vähän vilustua, kun kastuin märissä metsissä, kurkku on karhea. Ulkona on  kosteaa, sumuista, hämärää. Nyt on ihana pysytellä lämpimässä, tehdä pesää tännekin!

Kyllä maalla on mukavaa!

Pieni kierros ympäristössä sateitten välillä: Puhtaita pihlajanmarjoja kuivamaan ja pakastimeen, vähän kantarellia, omaa perunaa, käsin valitut puolukkamaistiaiset. Ja kypsymistä odottava omenarunsaus ohi kulkiessa. Tuli puuhellaan, perunat kiehumaan ja yhden hengen kantarellikastike tulemaan. Mieleni kiittää ja iloitsee syksystä!

Rauha heidän muistolleen

Kaksi suruviestiä on viime aikoina elänyt mielessäni.
Ensimmäinen on Pertti Alajan kuolema. Hän oli viimeinen esimieheni kymmenen vuotta sitten lyhyen aikaa. Tulimme hyvin toimeen. Hän oli minua kohtaan niin kannustava ja rohkaiseva, että ajattelin: Mitähän minusta olisi voinut tulla, jos olisin kohdannut sellaista aiemmin? Opin kuinka hänen kanssaan toimitaan, vaikka kaikki eivät sitä osanneet. Kun luin toukokuussa lehdistä hännen sairaudestaan, lähetin hänelle sähköpostia ja kerroin kiitokseni. Hän vastasi ja kertoi syöpänsä kulun. Vaihdoimme vielä kuulumisia molemmin puolin. Hän odotti leikkausta toiveikkaana, mutta sitten ilmaantui surutieto lehtiin. Olen iloinen, että sanoin sanani hänen eläessään.

Hän oli antanut minulle 2007 julkaistun runokirjansa "Hyvää yötä, Kleopatra". Nyt vasta huomasin, että yksi sen osastoista käsittelee kuolemaa.

Puhuttelevin on lyhyt runo.
"Suru tulee eletystä kuolemasta."

Toinen runo:
"Kysyn vastakuolleelta miltä tuntuu.
Keltaiset muistot pyörivät
          kuin mereltä puskeva pyrylumi.
Rutistan hiutaleita hellästi.
Untuvaa, karitsan suortuvaa."

Toinen ilmoitus koski kotikylän naapurinäitiä, viimeistä heistä. Kävimme sisareni kanssa hänen luonaan edelliskesänä ja sitä edellisenä kutsuimme hänet kotimökkiimme kahville. Hän oli iäkäs, 91-vuotias ja asui loppuun saakka kodissaan yksin, lastensa tukemana. Hän oli uskomattoman viisas, valoisa,  tyyni, myönteinen, hyväkuntoinen ihminen, vaikka elämässä oli alusta asti ollut myös vaikeuksia ja köyhyyttä. Kävimme sisareni kanssa tyttären luona osanottokäynnillä. Muutamat viime päivät Aili oli sairaalassa, jossa vasta selvisi, että hänellä on laajalle levinnyt vatsasyöpä. Hän halusi tutkimukset: "Haluan tietää, mihin kuolen." Viimeisillä voimillaan hän hyvästeli läheisiään sairaalassa ja puhelimessa ja levitti loppuun saakka ympärilleen lempeätä valoa. Hänen kuolemansa oli kaunis. Pian on viimeinenkin naapurinäiti tavattavissa vain kotikylän hautausmaalla.

Hyvä minä!

Kukas se kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse, puolustan itsekehuani. Olen viime päivinä raivannut sotkuisena rehottavan vadelmapuskaston uuteen kuntoon. Eilen leikkasin oksasaksilla pois marjoneet varret ja kannoin puitten taa. Sitä oli paljon! Ranteet ja peukalot särkivät illalla. Tarvittiin kipuvoidetta ja infrapunahoitoa. Tänään hakkasin rautakangella reiät maahan ja istutin koloihin heinäseipäitä. Yhden rivin olin tehnyt jo aiemmin, kun marjaoksat makasivat maassa. Vedin rautalankaa seipäästä toiseen ja näin tein kaksi riviä, joiden välissä on käytävä. Melkein kuin viinitarha! Rautalangat eivät kyllä erotu isosta kuvasta.
Näin tulivat enon heinäseipäät ja rautalankakieppi ladon seinältä käyttöön. Aika tavaran kaupitsee! Kyllähän se rautakangen survominen tuntui miesten työltä, mutta kun ei ole ketään ilmaantunut tähän miesten töitä tekemään, täytyy tehdä itse!

Toissapäivänä hoikensin reippaasti laajoina rehottavat
viinimarjapensaat. Niin tein  viime syksynäkin ja silti lamosivat. Täällä on helppo karsia oksia, toisin kuin taajamapihoilla, kun voi kantaa kaikki metsään tai ladon taa. Näin lankomiehen luona ihanaa, isoa viinimarjaa, lajiltaan kai Pohjolan jättiläinen, mutta sitä ei saa ainakaan tältä paikkakunnalta. Siihen vaihtaisin mielelläni.

Syystyöt eivät ole ohi, vaikka muutaman viikon päästä olisi aikomus siirtyä talvipesään. Omenapuissa on niin paljon omenia, ettei ole koskaan ennen ollut. Oksia on pitänyt tukea, etteivät katkeaisi. Ne ovat kaikki vielä raakoja. Ehtivätkö kypsyä ennen pakkasten tuloa? Mitä niiden kanssa teen? Puolukatkin  ovat vielä metsässä. Raakana en niitä poimi.

Kahden päivän kesä

Nyt vasta tulin saarimökille, jonne yleensä olen tullut jo toukokuussa ensikäynnille. Olen luopunut jo hallintaoikeudestakin, mutta yhtä tuttu tämä kallioinen saari on silmälle ja jalalle kuin ennenkin. Juuri nyt tulo loksahti kohdalleen säitä ja kyytejä myöten. Tuuli tyyntyi saunaa lämmitellessäni ja päivä pimeni kullanhohtoisen iltataivaan jälkeen täyden kuun kuutamoksi ja tähtitaivaaksi. Maiseman ja mökin vaikutelmat ovat imeytyneet minuun kolmenkymmenen vuoden aikana. Lyhytkin käynti avaa ikkunat kaikkiin tämän vesi- ja luontohoitolan kesiin.

Minulle itselleni

Olen kehittynyt yhdessä asiassa! Osaan iloita asioista, vaikka kukaan ei ole niitä jakamassa eikä näkemässä. Olen tästä kirjoittanut ennenkin, mutta nyt se nousi taas mieleeni. Ennen, lapsesta alkaen, oli jotenkin vierasta ajatus, että hankkisin tai laittaisin jotain kaunista tai hyvää vain itseäni varten. Motiivina valmisteluun olivat aina muut, perhe, vieraat.
Eilen nautin niin perusteellisesti saunasta, jonka lämmitin itselleni. Olisin voinut kutsua saunavieraita, mutta silloin ei voi keskittyä omatahtiseen löylyjen ja lämpötilojen säätelyyn ja viipyilyyn. Porukkasaunominen on eri juttu, kiva omalla tavallaan niinkuin edellislauantaina. Lämmitin kunnolla, sain juuri mieleni mukaiset löylyt.
Viipyilin  lauteilla lempeässä jälkilämmössä siemaillen silloin tällöin saunaolutta, katselin saunan ikkunasta rauhallista pihamaisemaa. Muistelin ihania päiviä kaksivuotiaan seurassa kuluneella viikolla ja lepäilin pois jälkiväsymystä. Lähtiessäni kiitin Aitokiuasta. Tai miestä, joka sen pystytti.

Lämmitin myös ensimmäistä kertaa tänä kesänä tuvan takkaa. Se sujui hyvin, ei savuttanut, kun muistin  että aluksi pitää olla väylä auki ulos asti, että syntyy hyvä veto kylmään hormiin. Ruokaa laitoin sitten puuhellalla, sekin niin mainio ja monipuolinen kapistus. Lempeä puulämpö täyttää nyt tuvan. Ulkona on koleata ja sateista. Kun ilta pimenee, näkyy kaikista tuvan ikkunoista uusien aurinkolamppujen loiste niinkuin näkyi hänenkin laittamanaan.

Kaikessa tässä on takana miehen uurastus, että hyvää polttopuuta riittää. Ajatteliko hän viimeisenä kesänä puuvajassa pinoja rakennellessaan, että hän teki niitä minua varten? Ei hän koskaan ottanut puheeksi, miten elelisin, jos hänestä aika pian jättäisi, vaikka usein kuolemasta puhui. Puita hakiessani kiitän häntä.

Tässä siis ikäänkuin yhdessä elellään edelleen. Laitoin blogiin tunnisteen "Yksineläjän koulua". Tämä kuuluu siihen sarjaan. Mikähän se oppi nyt on? Jotenkin sisäistän ja otan ilolla vastaan sen hyvän, jonka hän näin konkreettisestikin minulle jätti. Hyvä olo on kantanut, vaikka en ole eilen ja tänään tavannut ketään ihmistä, hautausmaallakaan ei ollut ketään. Onko seuraava askel se, ettei minun tarvitse kirjata eikä julkistaa tuntemuksiani?

Hyvänolon päivä

Tänään olen nauttinut erityisestä hyvänolon tunteesta. En oikein tiedä, mistä se tulee, otan vain vastaan. Se olo oli jo ennenkuin puhelimesta kuului lapsenlapsen ihana ääni ja se, että hänellä on mummaa ikävä. Pian nähdään! Ja ennenkuin tuli lisää viikonloppuvieraita kotikylän kirkon 150- vuotisjuhliin.

On ollut harvinainen hellepäivä. Olen aamulla puuhaillut ulkona, raivannut niittytrimmerillä kivimuuripihaa, jonka jo jätin heitteille, -sitä josta aioimme tehdä rauniotarhan - poiminut kypsymässä olevaa mustaherukkaa ja isoja vadelmia, siirrellyt syreenintaimia. Kun ruohonleikkurit toimivat hyvin, kuten ovat viime aikoina tehneet, taputan lopuksi konetta ja sanon: kiitos.

Välillä olen makaillut lueskelemassa kirjastoautosta hakemiani Mary Higgins Clark- dekkareita. Silmäini edessä on enkelitaulu, jota aloin tehdä lapsenlapselle. Se jäi kuitenkin tänne. Mies seurasi mielenkiinnolla, kun muutin ja korjailin sitä lukuisia kertoja. Se onkin hänen taulunsa. Enkeli tulee ulkoa ikkunan taa ja kertoo, ettei ole mitään vaaraa. Olen puuhaillut näitä pikku puuhiani ikäänkuin hänen kanssaan tänään lähemmin kuin monena muuna päivänä. Kuin hän olisi saanut sieltä luvan vierailupäivään.

Torpan aamua

Joskus sitä on reippaalla tuulella heti aamusta. Nukuin hyvin ja näyttää kuu olevankin laskusuunnassa. Heräsin puoli seitsemältä. En nyt jäänyt lueskelemaan iPadia sängyssä, kun se ei toimi, nettiyhteys on liian heikko.
En pannut merkille, milloin lähdin ulos, mutta tulin tupaan kahdeltatoista. Luettelenpa, mitä olen tehnyt, edelliskerralla  mainitsemieni kirjojen innoittamana.
Ensin otin viikatteen, jolla aioin vain leikata liiaksi laajentuneen tatarin reunoja. Tulin kuitenkin ensin kiertäneeksi ulkorakennuksen takaosat, joissa en ole käynyt pitkään aikaan. Leikkasin siellä rehottavat nokkoset maahan. Sitten kiersin viikatteen kanssa tienreunat kahteen suuntaan. Ojissa kasvoi pajun ja koivun versoja ja reuna rehotti. Sain ne jotenkuten siistityiksi, mutta heinät väistävät viikatetta. Sitten tuli vuoroon se tatar, jota pienensin noin 30 senttiä ympäriinsä. Sen jälkeen käväisin kahvilla ja suihkussa, kun olin aivan märkä.

Vadelmapensaat rehottavat joka suuntaan. Mies niitä lisäsi ja laajensi. Hän nautti vadelmien syömisestä suoraan pensaista. Minä tietysti myös säilön niitä. Jotenkin niitä pensaita pitäisi paimentaa, tuumailin kahvia juodessani.
Hain ladosta heinäseipäitä ja rautakangen. Niinkuin ennen heinäpellolla löin rautakangella koloja ja työnsin seipäät koloihin. Ei tullut oikein syviä koloja, mutta seipäät tuntuvat pysyvän pystyssä. Pingotin pyykkinarua seipäästä seipääseen. Toisessa pöheikössä tein myös reipasta harvennusta ja nyt sieltä pystyy poimimaankin.
Kaikki kasvaa ja leviää runsaasti. Mustaviinimarjapensaatkin kaartuvat runsaina maata kohti, vaikka viime syksynä typistin niitä reippaasti. Tuli mieleen äidin lause: -Kyllä liian kanssa pärjää. Omenapuut leviävät ja oksat painuvat omenoiden painosta maata kohti. Poistin puun varjoon jääneen viallisen vadelmapensaan, siihen oli ehkä tullut jokin tauti. Peitin maan siltä kohtaa, että kasvu tukahtuu.

Oikeastaan minun piti tänään poimia punaisia ja mustia viinimarjoja. Se ei ole lempityötäni, varsinkaan mustien poiminta, kun ne kypsyvät niin epätasaisesti ja niitä on hidas noukkia. Mies sen aina tekikin, istui tuolilla ja rauhallisesti poimi. Vadelmia on hauskempi hakea, käännellä oksia ja tehdä löytöjä. Ehkä annan mustien vielä kypsyä.Taitaa pian ramaista mukavasti.

Vintin aarteita

Minulla on täällä Torpan vinttikamarissa ensimmäinen kirjahyllymme, valkoinen, kaksiosainen, alaosassa laatikosto. Se on perheemme arkisto. Siellä on lasten piirustuksia, kouluasioita, kirjoja, myös minun säilyttämiäni, joita luen aina joskus uudelleen.
Nyt luin ties kuinka monennen kerran Terttu Tupalan pienen, monikerroksisen päiväkirjan "Yhdeksänkymmentä päivää" vuodelta 1969.  Siinä elämässä kovia menetyksiä kokenut nainen menee kolmeksi kuukaudeksi vieraaseen saarihuvilaan tekemään surutyötä. Ensimmäisestä lukemasta muista parhaiten fyysisen työn, jolla hän ottaa paikan haltuunsa sekä luonnon tutkimisen, kuten ketun tapaamisen. Samalla löytyi selvitys, mitä oikein oli tapahtunut. Oli tullut avioero ja seitsenvuotias poika oli juossut auton alle. Hän oli yksin.
Toisella kertaa kiinnitin eniten huomiota surutyöhön ja tunneponnisteluihin.  Tällä lukemalla esiin nousi henkinen ja hengellinen etsintä kirjojen avulla  ja ponnistelu elämänkatsomuksen uudistamiseen. Mitähän luen siitä ensi kesänä?

Hyllystä löytyi käteen myös Maija Asunta-Johnsonin kirja "Onnellisen naisen vuosi" vuodelta 2003. Siinä hän, Wienissä asuva  eronnut suomalaisnainen asuttaa Unkarin puolelta hankkimaansa taloa ja puutarhaa ja kirjoittaa myös päiväkirjamuodossa. Puutarhanhoito, valtava hilloaminen, ruuanlaitto ja naapuruston arvomaailma ovat vahvasti esillä. Tässä kirjassa keskeisenä on suhteen luominen maailmalta kotitaloonsa palanneeseen mieheen, Tamasiin. Pidin enemmän ensimmäisestä kirjasta "Punapukuisen naisen talo", koska se tuntui niin autenttiselta. Tamas taitaa olla  fiktiivinen hahmo. Nämä päiväkirjat ovat todellisuuteen perustuvia ja konkreettisia, mutta eivät sentään kokonaan faktaa.
Näissäkin kirjoissa suuressa osassa on konkreettinen työ talossa ja pihassa. Saaressa ollaan aivan yksin, Va'rpalogin talo on avoin vieraille. Jotkut Unkarissa vierailevat suomalaisturistit ovat kuulemma jopa tulkinneet, että voivat mennä portista sisään kutsumattomina vieraina. Kirjan kolmantena kerrostumana, Tamasin jälkeen,  on elämäntapahtumien pohdintaa, tässä muunmuassa eläkkeelle jääminen ja arvokysymykset pohdituttavat.

Miksi nämä minua kiinnostavat? Päiväkirjamuoto on minusta elävä ja todentuntuinen tapa kirjoittaa. Yksinäisen naisen elämänkuvaus on kiinnostanut jo pitempään. Minullekin vanha talo ja piha ovat keskeinen raami elämänilon löytämiseen ja ongelmien käsittelyyn.
En kyllä ole niin ahkera kuin nämä kirjoittajat, mutta vadelmia ja viinimarjoja tulee runsaasti pakastimeen ja lähimetsissä on marjaa. Äsken nostin kymmenen perunan rivistäni yhden varren ja söin makoisat perunat. Vanha talo on kuin toveri, jonka kanssa voi seurustella. Luonto, vuodenajat ja auringon kierto ovat minulle tärkeitä, niiden kanssa on hyvä hengittää. Nyt yksinäisinä vuosina nämä ovat entistä tärkeämpiä. Tein aikaisemmin kauan aikaa pähkinäleipää Maijan reseptin mukaan. Pitääpä tehdä taas!