Mäenharjalta

Minulle on totinen ilo, kun pääsen oikeaan luontoon, jossa puut seisovat vankkoina, kulkija hengästyy, kevätvesi solisee ja linnut riemuitsevat reviireistään.

Elämäni on aivan hyvää, kun vain surun ja kaipauksen savuverho hälvenisi. Kun silmä tapaa sinisen näkymän kaukaisuuteen, verho haihtuu hetkeksi. Pohjalaisen sielulle avaruus on hoitoa.

Pitää olla tavoitteita

Eivätkö tavoitteet tuo elämään mielekkyyttä? Niin oli ainakin "entisessä" elämässä. Tänä aamuna ajattelin näin:
* Oppia elämään yksin
             ~hyväksyä elämäntilanne: se on nyt näin, tätini sanoin
             ~huomata yksinelämisen hyvät puolet
             ~rikastaa elämää mahdollisin keinoin
             ~jakaa asioita läheisten kanssa
             ~järjestää niin, että on aina jotain odotettavaa, pientäkin
             ~pitää yhteyttä ystäviin
*Pitää omasta itsestä huolta
             ~ hyväksyä ikä ja vanheneminen
             ~ mutta tehdä kaikkea, mitä vielä voi
             ~ ruokkia ja liikuttaa itseään kuin ystävää
             ~ mennä lääkäriin, tarvittaessa myös yksityiselle
             ~ pukea itseään kunnolla
              ~pientä hemmottelua
*Olla läheisille avuksi minkä voi
              ~iloita avunannon mahdollisuudesta ja kahdenpuoleisuudesta
*Opetella nukkumaan paremmin
               ~ itsesuggestiota, rutiineja

           

Kulttuuripäivä

Tulipa tästä päivästä hyvä!
Kohta aamusta oli leppoisan tehokas vesijumppa ja saunassa hauskoja eskarilaisia mummojen ilona.Oli kiva kuulla, miten ohjaaja antoi hyvää palautetta ryhmälle, kuulin myös omat kehumiseni välitettynä lapsille.

Huomasin menokalenterista, että Taidemuseolla oli avoin taidepaja tänään. Taidegraafikko Juha Karjalaisen näyttely oli upea. Pajassa tarjottiin värien lisäksi kirjojen irtolehtiä työskentelyyn. Nopsasti syntyi leikkelemällä sarja Aika, Muutos ja Yksin. Tajusin, että kannan yhtä aikaa kolmea prosessia: vanhenemista, asumisen ja kotipaikan muutosta sekä yksin jäämistä. Piti tehdä lopuksi erilainen Toivo. Jääkaappitarrat vähän sotkevat näyttelyäni.

Kulttuuriluotsien kahveilla sain mukavia vinkkejä. Taidan alkaa pitää perjantaita kulttuuripäivänä aina, kun olen täällä. Alkoikin vähän tuntua, että olen liian nuori vanhusten päiväpiiriin. Tunne on tosin aivan sisäinen, ei siellä kukaan minua pitkään katsonut!

Murhe ja valo

Kyllä se niin on, ettei suruprosessia voi kiirehtiä. "Toisena vuotena minulla oli kova ikävä", kertoi edistyneempi leskikollega. Sairauden ja muuton varjossa ajattelin, ettei minulle tule sellaista vaihetta, mutta niin kuitenkin on. Hiljainen murhe jäytää kuin turtunut kipu, joka tuntuu koko ajan. Ajellessani bussilla pitkin maata muistan paikat, joissa yhdessä kävimme ja missä piti vielä käydä.  Tunnistan masennusta.
Pääsiäisviikko on syvällinen kärsimyksen ja ilon symboli. Murhe veljen puolesta painaa myös. Hieno pääsiäismessu kotikylän kauniissa kirkossa jäi valoksi mielen taustalle. Sellaiseen pitää tarttua.

"Nautin joka aamu, kun saan asua yksin ja tehdä kaiken juuri niinkuin haluan", sanoo toinen vielä pidemmälle ehtinyt leski. Sisustamisissa olenkin saanut tästä vinkistä kiinni ja muutenkin arvostan vapauttani. Mieheni ei kuitenkaan juuri mitenkään rajoittanut elämääni, rikasti kyllä.

Joskus olen päästänyt mieleeni ajatuksen, että uusi ihastus piristäisi mieltä, vaikka en tiedä pystyisinkö sellaiseen missään vaiheessa. Korkeintaan jonkinlainen etäsuhde voisi tulla kysymykseen. Eipä sellaisia vapaita miehiä ole tullut vastaan minulle eikä muillekaan tuntemilleni yli seitsemänkymppisille mummoille, aika on kulkenut ohitsemme. Niin sanottu eteenpäin meno voi olla uusi suhde nuoremmille, toivottavasti onkin, mutta minun ikäiselleni se on yksinelon harjoitus, elämän lahjoista kiittäminen menneessä muodossa ja nykyhetkessä. Kaikki vuorovaikutus lievittää yksinäisyyttä. Hyvä sisar,kotiseudun naisystävät ja lasten perheet ovat kiitosaiheita. Täällä mummanpesän kuvioissa en ole vielä onnistunut tutustumaan henkilökohtaisesti kehenkään uuteen ihmiseen, mutta yritän. Pitää taas oikein listata elämän hyviä asioita, taistella apatiaa vastaan. Ja nyt ulos!

Pääsiäisvalakia

Sisaren kanssa oltiin lankalauantain ajelulla. Kierrettiin kotikylä järven ympäri kaksi kertaa, vietiin narsisseja hautausmaalle ja pysähdyttiin urheilukentän pääsiäisvalakialle, jota yleisemmin kokoksi kutsutaan. Paljon kyläläisiä oli kokoontunut yhteiseen illan viettoon. Oli mukava nähdä muutamia tuttujakin. Tulen rätinä ja kylän yllä leijaileva savu vievät äkkiä lapsuuteen, jolloin oman valakian kokoaminen hankipellolle oli tärkeä hanke.Perinne elää.Veli oli näidenkin tilaisuuksien ahkera puuhamies ja moni hänet mainitsi.

Operaatio

Huomisaamuna köröttelen bussilla Seinäjoelle keskussairaalaan.  Veli on parhaillaan leikkauksessa. Murtunut reisiluu ja hajonnut varvas operoidaan. Tullee pitkä makuujakso  ja siihen liittyvät oheisseuraukset. Palvelutalossa kaikkea on hoidettu hyvin ja ennaltaehkäisevästi, mutta sairaalassa yleensä keskitytään akuuttiin pääasiaan. Pyörätuoliin pääseminen olisi veljelle tärkeätä. Ei ole paljoa, millä tätä ankeutta lievittäisi.

Torpan pääsiäinen on toivottavasti niin paljon kirkkaan taivaan alla, että näkisin kuutamon ja tähtitaivaan tänä talvena.

Keksintö

Yksinasujan tilankäyttökeksintö: kuivausteline oven edessä.
Ei sieltä enää kukaan tule. Minä kävin jo kaupassa.

Kuka saa elää?

Aluksi ajattelin, että on aivan mukavaa olla pienessä flunssassa ja luvan perästä makailla lueskelemassa koko päivä. Nyt neljäntenä päivänä olo on kivuliaampi ja rähjäisempi. Hammashygienisti piti perua. Ajanvaraaja kuuli puhelimessa pärskintäni ja sanoi heti, ettei terveyskeskukseen saa tulla tartuttamaan. Uusi aika on lokakuussa. Mistähän metron kaiteesta tai bussin napista minä tämän taas sain? Torpalle lähtökin siirtyy.

Sairaus, sairaudet ovat osa useimpien vanhusten ja monen nuoremmankin elämää. Olen ajatellut, että eutanasia pitäisi sallia vaikeimmissa tilanteissa, esim. pitkällisen tukehtumiskuoleman edessä. Nyt olen kuitenkin huomannut, että  tappamisen sallimisessa on riskinsä ainakin asenteellisesti. Kovaluonteisimmat ihmiset saattaisivat yhä useammin vaatia, että tuokin muistisairas horisko pitäisi jo saattaa päiviltä kuluttamasta yhteiskunnan varoja. On eri asia ajatella, että ottaisi  jo Luoja kärsivän luokseen.
Tämä jälkimmäinen ajatus nousee mieleen, kun veljen kaikenpuolinen hyvinvointi on romahtanut syntymäpäivien jälkeen ja hän on taas tiputuksessa sairaalassa.
Sairaus ja heikkous kuuluvat elämän kokonaiskuvaan. Huolenpito, kivun lievitys ja vaikka sedaatio loppuvaiheessa ovat elämää kunnioittavia. Eutanasian pitäisi olla äärimmäisen huolella rajattua ja omasta tahdosta tapahtuvaa. Minulla on  Omakannassa kirjattuna hoitotahtona, ettei minua saa loppuvaiheessa lääkitä, jos paranemisennustetta ei ole ja toimenpiteet vain pitkittäisivät loppua.
No, eiköhän tässä vielä päästä uloskin kevättä haistelemaan!

Elämän tarkoituksesta

Kovin suureellisia en tästä aiheesta osaa sanoa, mutta se on kysymys, joka usein hiertää ihmisen mieltä työelämän jälkeen. Eniten se hiertää niitä, joiden identiteetti on keskeisesti ollut työidentiteetti, joka on ollut  työinnostunut, kalenteri täynnä. Elämän hiljentyminen pelottaa ja ahdistaa monia, vaikka kuinka olisi elämän vapaa-aikaa odottanut.Mitähän se pelko pohjimmiltaan on?
Ensin työ, sitten huvi. Se on sisäistynyt niin hyvin, ettei siitä varmaan koskaan irtaudu. Eläkeläisen arjessa ei aina pysty ajattelemaan, että johan se työosuus meni.
En jaksanut oikein paneutua Merete Mazzarellan viimeisimpään kirjaan elämän tarkoituksesta. Kahlasin sen läpi, mutta se tuntui ainakin sillä lukemalla minusta liian teoreettiselta.
Mies kysyi minulta kerran, kun lapset olivat pieniä, mitä pidän elämän tarkoituksena. Melkein suutuin: - En minä nyt jouda tuollaisia ajattelemaan, tässähän sitä on syli täynnä.
Mikä on ihmiselämän tarkoitus? Jokin tehtävä, tarpeellisuus jossakin, suvun jatkaminen, muiden auttaminen, nautinto,läheiset ihmissuhteet, taivaaseen pääsy, taipumustensa toteuttaminen, ihmisenä kasvaminen, rakkauden levittäminen?
Onko ihmisen elämässä sitten enää mieltä, kun hän ei ole enää hyödyllinen, tarpeellinen, välttämätön, menevä? Ovatko kaikki työelämän ulkopuolella olevat turhia? Entäs sairaat, apua tarvitsevat, juopot, vanhusten palveluasunnot täyttävät ja muut, jotka eivät pysty olemaan muille avuksi?

Enhän minä tähän osaa vastata, mutta arvelen, että jokainen joutuu hakemaan olemassaololleen luvan ja mielekkyyden, jos ei halua elää apaattisena ja masentuneena. Voi elää niin täydesti kuin pystyy, olla elämässä mukana mahdollisuuksien mukaan.Eläkkeellä ollessani olen tästä aiheesta useinkin kirjoitellut.
Nyt on joskus aamuja, jolloin mieleen nousee kysymys: Mitä virkaa minulla on? Liitynkö taas johonkin eläkeläislaumaan, joka kokoontuu hetkeksi johonkin tilaan kuulemaan itsestäänselvää luentoa tai ilmoittautuu jollekin matkalle saadakseen aikansa kulumaan ja että olisi jotain odotettavaa.Kuinka paljon voin vielä vaatia elämältä? Miten sitten suu pannaan, kun elämänpiiri supistuu ja alan itse tarvita apua?

Koetan sanoa itselleni, että jokaisella, jolla on vielä elämän lahja, on lupa olla olemassa ja sellaisena, kuin miksi hänet on luotu ja siinä elämänvaiheessa, mikä on meneillään. Suoritusarvojen tilalle voi tehdä tilaa olemisarvoille, levolle, luonnolle, kauniille asioille, tälle hetkelle, nöyrtymiselle paikkaan sukupolvien ketjussa.Omassa elämässä voi olla loppuun saatettava asioita, esim. asioita puhuttavaksi ennen kuolemaa, anteeksi pyyntöjä ja antamista, elämänosansa kanssa sovun tekemistä. Tai tarvitaan tilaa uudenlaiselle rohkeudelle, oman elintilansa, arvonsa tai mielipiteidensä puolustamiselle, viimeinkin! Sitkeästi vaan.




uN

Juhlia

Eilen olin menneisyysmatkalla työelämäni parhaisiin aikoihin, kun minut kutsuttiin yllätysvieraaksi eläkkeelle lähtevän entisen työtoverin juhliin. Oli tosi kiva tavata entisiä hyvinkin läheisiä työihmisiäni ja muistella menneitä voiman aikoja. Ihmeen vähän olimme muuttuneet ja ihmeen hyvin asiat palasivat mieleen. Paljon on nyt muuttunut ja lisää muutoksia on tulossa suurella energialla. Aikanaan me teimme sitä, mikä oli tarpeen, nykyiset tekevät samoin. Hyvillä mielin palailin vierailulta kahdeksankymmenluvun loppuvuosiin.
Nyt valmistellaan pikku kultamurmelin kaksivuotissynttäreitä.