Yksineläjän koulua

Kun istun kirjoituspöydän tuolille, näen vasemmalla vaatekaapin peilistä naisihmisen. Ei hän aivan vanhukselta näytä, mutta yksineläjän hiljaisuus hänestä huokuu. Kasvoille nousee pieni hymynhäive, kun hän yllättäen näkee toisen ihmisen. En ole eilenkään puhunut yhtään sanaa, paitsi muutaman itsekseni.
Yksinelämisen oppikoulua pitää meistä monen käydä. Minä olen asunut yksin vasta alle kaksi vuotta, sitä ennen en koskaan. Mitä pitää oppia?
Pitää jotenkin riittää enemmän itselleen. Pitää opetella, että jakamatonkin ilo on ilo. Pitää oppia itse tyynnyttämään mielensä. Pitää ja saa päättää itse. Pitää ja saa ohjelmoida elämänsä itse. Ei kannata surkutella itseään. Jotkut lesket ovat oppineet suuresti arvostamaan itsenäisyyttään. Minäkin olen oikeastaan aika erakkoluonteinen. Yksin asuva tietää kuuluvansa erittäin isoon, vaikkakin piilossa olevaan ihmisjoukkoon. Jos autoon vierekkäin istuutuvan pariskunnan näkeminen vihlaisee mieltä, tietää, että jossain vaiheessa toinen heistä kokee yksin jäämisen.
Onneksi minulla on vielä ihmisiä, joille voin kaikki asiani selvittää, siihenhän olen tottunut. Sisar on tulossa yökylään. Ihmiset, joiden kanssa on yhteistä historiaa, ovat merkityksellisiä, uusiin on kynnystä. Siihenkin pitää monen oppia, ettei ole ketään, jolle voisi kaikki puhua. Tiedän kyllä, että parisuhteessakin moni on aika yksin, kaikkea ei voi jakaa, ei tule kuulluksi, mieli on mustana tuon tuostakin. Yksin asuva ei välttämättä ole yksinäinen, ystävien ja sukulaisten rooli kasvaa, jos sellaisia on olemassa. Netistä löytyy paljonkin ajankulua. Facebookissa on hauskoja ryhmiä ja palautetta tulee välittömästi, kun klikkaamiset ovat helppoja, toisin kuin blogeissa. Jossain vaiheessa satunnaisenkin ihmisen tapaaminen voi olla tärkeätä, kaupan kassan tai päiväpiirin vetäjän. Saa puhua muutaman sanan. Monet systeemit järjestävät yksinäisten tapaamisia. Eräs vanhus sanoi, että joka toisen viikon päiväpiiri on elämän kohokohta. Silloin ihmisen täytyy olla tosi yksinäinen.

Yksin ollessa havainnoi enemmän. Näen pihatiellä pihlajasta varisevien kukkien valkoisen maton, seuraan pääskysen lentoa katoksen alle. Se tulee joskus istumaan seurakseni sähkölangalle. Radion juhannusohjelmat ovat hienoja, kuten eilinen putkiradio-ohjelma. Kesäyö on yhtä valoisa kuin ennenkin, saunan löylyt makeat, luonnonkukat puhkeavat kukkaan entisessä järjestyksessä. Hain taas lupiineja ja koiranputkia maljakkoon niinkuin vuosikymmenet olen hakenut.Sekin pitää hyväksyä, ettei tämä kaikki ole aivan valmista, että teksti himmenee edessäni.

Keskikesän juhlaa

Valo on minulle juhlaa, tuo joka tällä hetkellä punaa mäntyjen varret ja saa toisesta ikkunasta näkyvän koivikon vihreään hohtoon. Ihmeellinen on tämä yötön yö tupani ympärillä. Kuin toinen maailma on se, joka pimenee jo puoli kolmelta. Koetan lukea, mutta katse kääntyy vähän väliä seuraamaan laskevan auringon valaisemaa lähipiiriä.
Tämän ajan juhlaa minulle ovat erityisesti puut ja pensaat. Pihapihlajat loistavat kukkeina, syreenit tuoksuvat, unkarinsyreenit aloittavat kukintaansa. Omenankukat ovat varisseet maahan. Tänä juhannuksena juhannusruusut eivät ehdi kukkaan, on ilo että niitä saa vielä odottaa niinkuin muitakin pensaita. Tammi kukoistaa vaahteroiden välissä. Kullerot loistavat keltaisina, vuorenkilpi violettina, raparperi ja saksankirveli vaaleina röyhyinä, kielo tuoksuu kielolta niiden juurella.
Muistelimme ystävän kanssa lapsuuden juhannuksia. Tehtiin maja tai oltiin jonkun vintillä, vuoden ainoat kaksi punaista limukkapulloa ja vohvelikeksipaketti eväinä. Isä toi ne kaupasta. Se oli juhlaa.
Sieluni on ihmeellisen levollinen. Luonto ja vanha tupa hoitavat mieltä. On murheita, joille en voi tehdä mitään, voin vain odottaa, mutta minulla on rauha. Olen luovuttanut pois asioihin puuttumisen. Tapaan ystäviä, mutta aattoa vietän yksin.Olen oppinut iloitsemaan hyvistä asioista itseksenikin. Tai koetanhan minä jakaa niitä teidän, blogiystävien, kanssa. Täällä ei tunnu niin yksinäiseltä kuin kerrostalossa. Lämmitän saunan, saunon pitkän kaavan mukaan. Niinhän me aina ennenkin teimme, en ole tottunut muunlaisiin juhannusjuhliin. Kuuntelen vieläkö käki kukkuu.
Valon juhlaa sinullekin!

Surullista

Voi kun tuli surullinen, voimaton olo, kun kävin katsomassa veljeäni sairaalassa. Siellä hän makasi yksinään huoneessa iltapäivällä. -Oletko kipeä, kun et ole pyörätuolissa, kyselin. -Ei, väsyttää, hän sanoi. Hän kertasi  heti Sepon kuolemaa. Joi hän pullollisen punaista Jaffaa ja söi pieninä paloina antamani  leivonnaisen. Kyselin, onko hänellä paha mieli. Ei hän oikein vastannut, mutta oli masentuneen oloinen, erilainen kuin ennen. - Tämä peti minulla vain enää on, hän sanoi. -Vanhuspalvelujohtaja on luvannut  uuden paikan, kun niitä vapautuu, koetin vakuuttaa. -Siunausta vaan ja laita ovi kiinni, hän sanoi.   En heti lähtenyt, kävin odottelemassa hoitajia taukohuoneesta. - Ei ole sairauden takia petissä, vaan hän ei halua nousta. Viime aikoina joka toinen päivä hän haluaa olla sängyssä koko päivän ja ovi pitää olla kiinni. Minä olin luullut, että hän voi aika hyvin, kun voi olla ihmisten joukossa päivätiloissa ja kahden hengen huoneessa.
Hän suree varmaan sitä, kun ei pääse pesäpallokentälle eikä Esantuvan juhannusjuhliin, kuten aina ennen. Kai sairaalastakin erityisjärjestelyin tilaisuuksiin pääsisi, mutta liekö kunto enää riittävä. Ei hän edelliskerralla halunnut lähteä ulos edes parvekkeelle. Sellaista se on, totesivat hoitajat vain, kun puhuin masennuksesta. Tehostetun palveluasunnon vähiä paikkoja odottaa moni kotonaan ja tällä ns. kuntoutusosastolla. Kun osaisi itse kuolla ajoissa.

Juhannussiivot

Sellaisiahan ennen suurella touhulla tehtiin, tuli mieleeni, kun siirsin arkkupakastinta toiselle seinälle ja sen alta paljastui vuosikausien töhnä. Kuinka sinnekin  tuollaista voi kertyä? No, siivouksesta ei varsinaisesti ollut kysymys, vaan aiheesta " yksi asia johti toiseen", mikä sanonta liittyy erityisesti huonekalujen siirtelyyn.
Tämän iltapäivän toteutettavaksi kypsynyt ajatus oli siirtää isun (isoäidin) sivustavedettävä  sänky takaisin tupaan. Se vietiin jokin vuosi sitten aittaan, kun siihen teetetty sohvaistuinosa on täytetty meriheinällä ja on aika kova. Istuin jää myös vähän liian korkeaksi, joten ei siihen kukaan oikein istunut. Sänky on mielestäni kuitenkin liian hyvä ollakseen vain aitassa, joten se piti nyt siirtää takaisin.Voinhan vaikka ottaa istuinosan pois ja laittaa sijalle tavalliset patjat.
Jonkun apuhenkilön etsiminen ja odottelu ei ole parhaita ominaisuuksiani, joten tein siirron yksin. Vetämällä, nostamalla, työntämällä, mattoa jalkojen alle laittamalla se  vain tuli kolmessa osassa kynnysten ja kaksien rappusten yli. Eihän siinä muuta ongelmaa ole kuin selän ja niskan rikkonikamien kohdat, joita pitää nyt koettaa joogata ja lääkitä. Nyt isun sänky on kuitenkin tuvassa. Siinä minä lapsena kesäisin täällä ollessani nukuin isun selän takana peräkamarissa.
Paikalta piti siirtää lipasto ja keinutuoli ja täkänä ja löytää niille uudet paikat. Ovensuukeinutuoli oli vieraiden suosiossa, mutta se siirtyi nyt peremmälle. Lipaston uusi sijoitus vaati eteisen pakastimen siirron. Vähän on tuvassa täydempää kuin ennen, kun vinttiin lähti vain yksi peili.

Tässähän on jo kuin juhannusjuhlat vietetty, kun pikku Ee oli tutkimassa moneen kertaan Torpan vintit ja aitat: -Mitä täältä löytyy? Hän auttoi innokkaasti isäänsä klapien kannossa ja mummaa kukkien kastelussa. Kotikylän järvenranta hellelauantaina oli suuren riemun aihe. Mumman laatikoista löytyi monenkertaiset ripustukset kaulaan ja ranteisiin. Minkähänlainen minä olin täällä pienenä?
Tuntuu aivan lauantailta.Ennenhän nämä kotioperaatiot olivat lauantaipuuhia. Syreenin,pihlajan, kielon ja leikatun ruohon tuoksut tulevat portailla vastaan.

Omenankukkien aika

Voi miten ihana kevätkesän päivä, vihreyden ja kukkien runsaus, tuuli ja aurinko, valo. Omenapuut tuoksuvat yön valossa. Nurmikot on  taas ajettu ja koneet pelasivat hyvin. Toisaalla, vastuunkantajilla, on ollut hektinen, jännittävä ja tunnekylläinen päivä, jota olen tiiviisti seurannut, kun nettiyhteyskin pelasi. Hyvä konepäivä siis.  Torpalla on rauha, vaikka sydän kantaa huolikimppua. Olen sanonut monta kertaa itselleni, että ei nyt kuitenkaan ole sunnuntai, vaikka siltä tuntuu.

Torpan kesään

Oikein on tässä sängylle juuri oikaistussa kropassa pieni työn tuntuma! Sisaren kanssa laitettiin eilen ja tänä aamuna viisi hautaa kesäkuntoon. Kotikylän hautausmaalta ei malttaisi kauniina päivänä lähteä pois. Järvi kimmeltää, koivut humisevat, kirkkomaa on tuttuja täynnä, usein eläväkin tuttu tulee juttelemaan, kuulee koulukaverien kuulumisia.
Nurmikonleikkuu alkoi tänään, suurin haasteeni. Ei leikkuu, vaan kone. Ajoleikkurin puhjennut pyörä  oli poissa ollessani korjattu ja täyshuolto tehty. Silti kone sammui vähän väliä, mitä ei ole ennen tapahtunut. Soitin jo korjaamoon ja kone luvattiin hakea. Sitten vasta huomasin, että leikkuujälki oli liian lyhyt, aivan jyrsitty. Ajatella, että tein oikean diagnoosin, että leikkuuterän nostin ei toimi. Tarvittiin kuitenkin naapurin mies huomaamaan, että ao vipu oli kokonaan irti. Siis vika ei ollutkaan minun! Nyt nurmikot on ajettu. Naapuri palautti tavallisen leikkurin, jonka mieheni oli lainannut hänelle. Sillä on helpompi ajella puiden ja pensaiden alta. Lykkelin sillä hiki pinnassa. Kyllä on nyt meikäläisellä hyvä koneistus. Jospa tämä tästä!
Tarinan opetus koskee parisuhteessa olevia: Opetelkaa asioita, joita ette osaa, kun toinen on vielä neuvomassa!

Kuva liittyy kommenttiin

Niin parasta ikää

Olen saanut taas jakaa kaksivuotiaan elämää neljä päivää. Uusia sanoja, piteneviä lauseita, hämmästyksiä ymmärryksistä, naurua, kainalossa ja viekussa oloa, lukuhetkiä, retkeilyjä kallioilla. Ihana kesä ympärillä. Katsoimme iPadilta Teletappeja. Muistatteko? Tiivi Taavi, Hipsu, LaaLaa, Pai. Ohjelma sopii juuri kaksivuotiaalle. Muutamassa päivässä oppi lapsen elämänrytmin, kotona katsoo kelloa: Päiväunien aika. Sanatkin muotoutuvat: Aukulasit päähän, kun aurinkoon mennään. Ikävä tulee heti hyvästellessä. Ja kiitollisuus.