Suomalaisessa messussa

Olipa aikamoinen kokemus tämä Suomalainen messu yliopiston juhlasalissa eilisiltana. Oli upeat kuvat Suomen historiasta, maisemista ja vuodenajoista eri puolilta maata. Oli hieno musiikki, tanssi ja vaihtelevat tunnelmat. Oli oikeastaan vähän hämmentävää, kuinka vahvasti karismaattinen herätyskristillinen julistus liitettiin kansamme vaiheisiin. Juhlasalin molemmat osat olivat täpötäynnä. Yleisö taputti ja lauloi mukana, vieressäni osattiin sanat ja sävelet. Ristilipulle moni nosti kätensä ylös. Yleisössä oli varmaan paljon niitä, joille osallistumisen tyyli oli tuttua vapaista suunnista tai niiden nuorisokokouksista. Kyllä siinä jäyhä körttiläinenkin vähän lämpeni.
Minulle tilaisuuteen liittyi omaa aikamatkaa. Juuri entistetyn, Alvar Aallon suunnitteleman yliopiston vessanovet olivat samoja kuin 51 vuotta sitten, kun ne ensimmäistä kertaa aukaisin. Kahvion pöydät olivat tuttuja. Samassa salissa olin istunut lukuisissa tenteissä, sanoen itselleni ohjeen: pää kylmänä. Suurkirkko oli kotikirkkoni monta vuotta. Uskontunnustuslaulu " näin minä uskon, totisesti uskon" oli pohjalaismurteinen. Tuli kiitollinen olo elämän vaiheista ja isänmaasta, johon on saanut syntyä. Voi kun osaisi olla tukena niille, jotka murrosikäisen herkkyydellä hapuilevat unelmiaan tämän hetken kovien realiteettien maailmassa.

Kotikissana

Ulkona tuulee ja hämärtää, loska on märkää ja luiskahtelee jalan alla. Nyt ei niin haittaa, vaikka terveydentila rajoittaisi ulos menemistä ja liikkumista. On onni olla kotona, olla lämpimässä ja valossa. On vaikea ajatella, että kaikilla ulkona liikkuvilla ei ole avainta yhteenkään oveen.

Ottaa se kiinni

Mummun yli 100-vuotias Ameriikanlusikka

Ilmojen kylmetessä tuli sellainen uusi oire, että ulkona liikkuessa  "ottaa hengen kiinni". On pakko
pysähtyä hetkeksi. Sitten puristus helpottaa ja askel nousee taas, kunnes tulee uusi pysähdys. Sisätiloissa tätä oiretta ei ole tullut. Kävin juuri testaamassa, olisiko oire lakannut, mutta ei, ottaa se kiinni.
Soittoni jälkeen pääsin perjantaina, maalta palattuani, nopeasti naapuritaloon päivystykseen ja sydänfilmiin ja maanantaina keskussairaalaan verikokeisiin ja keuhkokuvaan. Niistä ei selvinnyt mitään, tiedot olivat hyviä. Rasituskoe odottaa, sitten  mahdollisesti puhalluskoe ja gastroskopia. Ensi viikolla pitäisi pystyä kuljettelemaan pikkulasta ulkona. Vaikea olisi myöntää, ettei suju, mutta riskejä ei tietysti oteta. Mutta eihän minulla yleensä ole ollut mitään vakavampaa. No se ihosyöpä ja jotain pienempää vaivaa.

"Syysloma"

Taideteos vintin aarteista

Tuli pitkästä aikaa kaunis syyssää hautojenlaittopäiväksi ja koko viikoksikin.En minä taida tosiaan suuria matkoja enää havitella, kun tällainen päivä sisaren kanssa ajellen tuntuu hienolta retkeltä. Passini on kohta menossa vanhaksi. Mahdanko uusiakaan sitä.

Torpalla tuli kohta vastaan ikävä yllätys. Ajoleikkurin sekä ruohonleikkureiden turvaksi laittamieni kettinkien avaimet puuttuivat säilöstään. Etsin sata kertaa kaikkialta, ei missään. Muistelemalla muistelin päivää, jolloin lukitsin ne. Päättelin, että olen tilapäisesti laskenut ne käsistäni ulkona johonkin ja unohtanut siihen. Ei silti löytynyt. Piti tietysti taas pyytää ohjausta tuonpuoleisista. Aamulla menin ulos ja juolahti mieleen panna käsi säleikön välistä ja siirrellä ulkokuistilla olevia hautamaljakkoja. Ja kas, leikkurin avain kierähti näkyviin ja lähellä oli toinenkin avain. Muistin sitten, että olin siinä siirtänyt kukkaruukkua. Näissä puuhissa ikäihmisenkin elämässä on rytmiä: jännitystä ja helpotuksen huokauksia.

Luulin jo aiemmin tehneeni syystyöt Torpan pihapiirissä, mutta hikipäässä olen rampannut edestakaisin. Kuusi kottikärryllistä omenapudokkaita metsään, haravointia ja lisää kottikärryllisiä, pumpun nosto kaivosta (kaivovettä käytetään paljussa), bensan pumppaus ruohonleikkureista (ostin sellaisen pumpun), käyttämätön bensa naapurille, ylituuheiden pihakuusien leikkelyä oksasaksilla, aurinkolyhdyt nurmikolta pihakuistille, kesäkukkaruukut tyhjiksi. Tarkoitus oli ajella keräävällä ruohonleikkurilla lehtiä silpuksi, mutta se ei käynnistynyt millään. Sitten huomasin, että ryypyttäjän "tutissa" on reikä. Mistä se on tullut, kaksi viikkoa sitten ei ollut reikää? Tämä tietää huoltoa ensi keväänä, kuulemma voi saada uuden kumin. Kuistilla on kaksi sangollista kypsää talviomenaa. Mitä niille teen? Kyllä oli helppoa pidellä kaksi viikkoa sadetta kerrostalossa, syyslomaa.

Katselen usein kymmenen vuoden kalenterista, mitä oli viime vuonna ja edellisinä vuosina tähän aikaan, milloin mitäkin tehtiin. Onhan tämä minun pihatyöni paljon lisääntynyt. Milloin on se vuosi, että kirjoitan: En jaksanut ryhtyä ruohonleikkuuseen, en saanut leikatuksi oksasaksilla, kun ranteet ovat niin kipeät, en jaksanut työntää kottikärryjä, kun ottaa niin henkeen. Viitteitä näistä jo on. Siis paljon on vielä menetettävää. Toisinpäin: Paljon on vielä sellaista, mistä saa olla kiitollinen.

Hautausmaalle

Alkuviikosta menemme sisaren kanssa laittamaan

talvikuntoon viisi hautaa kahdella eri hautausmaalla. Ajattelin laittaa valkoista kanervaa ja kotipihan kuusesta havut. Patterikynttilät ovat palaneet miehen haudalla koko syksyn. Laitetaanko ne muillekin haudoille, kuten tähän asti? Pitää siinä tapauksessa ostaa uusi lyhty rikkoutuneen tilalle. Hautojen laitto on minulle tärkeätä ja se on itsestäänselvä osa kulttuuriamme, pienillä paikkakunnilla ehkä vielä tärkeämpi kuin isoilla, luulisin. Myös ääneen lausumaton normisto liittää hoidon tason ja vainajan muistosta välittämisen toisiinsa. Kuinkahan hautausmaiden käy minun sukupolveni jälkeen? En voi ajatella, että lapseni lähtisivät syyspimeällä ajamaan 200-400 kilometrin matkan viemään havuja minun haudalleni. Toiselle hautausmaalle voi ostaa kesähoidon, toiselle ei. Minä hoitelen auttavasti myös erään kaukaisemman sukulaisen hautaa, jolla ei ole hoitajaa, mutta meille ei jää paikalle sukulaisia, jotka tätä tekisivät.

Polttohautaus ja tuhkan sirottelu luontoon tai muistolehtoon yleistyy. Monet eivät halua jättää jälkipolville haudanhoidon taakkaa, etenkään pitkistä matkoista.Tanskassa kerrottiin, että hautausmaat tyhjenevät, kun uusia hautapaikkoja ei osteta ja entiset ovat voimassa kaksikymmentä vuotta. Minulle hautausmaalla kulkeminen on samalla vierailu lapsuuden kotikylään ja naapureihin. Nyt viimeinenkin naapurinäiti on minun vanhempieni lähistöllä mullan alla. Miehen kanssa kävimme automatkoilla aina vieraillakin hautausmailla. Ne ovat kauniita puistoja, levähdyspaikkoja, menneiden aikojen ja ihmisten muistoa kunnioittavia lehtoja.

 Ihmisen kunnioitus liittyy myös kysymykseen vanhustenhoidosta. Miksi avuttomia ja hyödyttömiä vanhuksia pidetään hengissä, vaikka se tulee yhteiskunnalle kalliiksi, harmittelevat monet. Olen mielessäni kannattanut eutanasiaa, mutta nyt olen tullut varovaisemmaksi. Olen havainnut, että se voi tuoda mukanaan sen ajatuksen laajentumisen, että hyödyttömistä hoidokeista pitäisi päästä eroon. Toisenlainen ajatus on, että elämään kuuluu avuton ja apua tarvitseva alku ja usein myös samanlainen loppu. Elämän ponnistelujen jälkeen ihmisarvoon kuuluu saada kunnioitusta ja hellää hoivaa. Samaa tarvitsevat myös muissa elämänvaiheissa avuttomiksi joutuneet ihmiset. Mutta soisin kyllä kohtuuttomasti kärsivän ihmisen saavan lopun lähestyessä kaiken sen avun ja helpotuksen, mitä voi olla olemassa, myös kuolinavun.

 Minulle ei oikeastaan kuulu se, mitä minun jälkeeni haudoille tapahtuu. Vaikka mielelläni hoidan hautoja muistomerkkeinä, en mene sinne puhumaan edesmenneiden kanssa. Eivät he ole siellä. Muistoa voi kunnioittaa monella tavalla.

Kohderyhmää

Kylläpä kaupunki ja seurakunta ovat tarjonneet monenlaista vanhustenviikon ohjelmaa!

Pitää vain hyväksyä, että on tätä kohderyhmää. Silloin voi vain ottaa vastaan konserttia, elokuvaa, taidenäyttelyä,tanssiesitystä, taideryhmää, liikuntaa ja aivan ilmaiseksi. 

Tällä viikolla oli myös toinen Promeq-ryhmän kokoontuminen. Ilmoittauduin keväällä laajaan yliopistolliseen tutkimuskyselyyn. Arvonnassa tulin valituksi keskusteluryhmäänkin. Osallistumisen kriteerit olivat yksin asuminen, yli 65 vuoden ikä ja jokin koettu ongelma. Tapaamisia on viisi. Tässä ryhmässä on kahdeksan osanottajaa. Olemme syöneet yhdessä ja keskustelleet yksinäisyydestä, univaikeuksista ja muista yhdistävistä asioista. Ryhmien jälkeen täytetään taas lomakkeita ja sitten tutkijat vertaavat ryhmiin osallistuneiden ja ei-ryhmäläisten kokemuksia keskenään. Jotenkin kaupunki on vähän tutumpi, kun tietää muutamia siellä asuvia ihmisiä. 
Aloitin uuden joogan, joka tuntui hyvältä, vaikka oli vaativampi kuin entinen. Seuraavana päivänä oli kuitenkin toinen polvi kipeä ja jäykkä.  Muistin monia kipeäjalkaisia ystäviäni, kun en päässyt portaita alas. Taitaa olla turvallisempaa, että pysyttelen vain veden kannattelemassa liikunnassa.
Täällä olo on nyt tuntunut helpommalta kuin viime talvena. Seutu on saanut mielessäni vähän takaisin entistä kotiseututuntumaa. Yliopiston kulmilla en kuitenkaan pysty kulkemaan silmät kuivina. On tuo aika kummallinen käsite. Se on yhtä aikaa mennyttä ja läsnäolevaa. Viisikymmentä vuotta sitten samoilla paikoilla kulkiessamme se oli nykyhetkeä ja tulevaa täynnä.

Tenkkapoo

Tänä iltana siirryin talvipesään. Lähdin kyläpiirin keskeltä. Yhdelle, joka ei pääse itse metsään, kävin viemässä survottua puolukkaa, jota keräsin tänä huippusyksynä kymmenen sangollista. Yksi haki eilisiltana omenia, toinen naapuri tuli vielä hakemaan lisää, onneksi. Valtaosa talviomenista kyllä jäi puuhun ja se vaatii jatkotöitä. Yhdet naapurit toivat minut viiden kilometrin päähän bussille.

Oli oikeastaan hyvä päivä ajatella kaupunkioloja ja pientä tasalämpöistä boxiani, kun sade vihmoi bussin ikkunoita, pyyhkimet viuhuivat, maailma pimeni ja kaupunkiin tultaessa märät kadut kiilsivät katuvaloissa.
Onhan tämä taas helppoa, menin vain kulman taa kauppaan hakemaan alkutarvikkeet, kauppa on auki kymmeneen. Välillä on ravintola ja toisella puolen kaksi pizzeriaa ja R-kioski. Kampaamo, kirjasto, uimahalli, kahvila ja niin edelleen aivan lähellä. Ei tarvitse suunnitella kulkuaikatauluja.

Olin lähettänyt ison matkalaukun aiemmin vävyn mukana. Nyt tulikin tenkkapoo: En saanut sitä auki.  Vaikutti, että numerolukko oli mennyt päälle. En ollut sitä laittanut enkä tiedä laittaneeni koskaan mitään koodiakaan. Kokeilin kaikenlaisia numeroita, turhaan. Luulin jo, että minun pitää rikkoa paras laukkuni.
Mieleen välähti, että tämähän oli alunperin mieheni laukku. Hän ehkä on laittanut siihen koodin. -Auta nyt, sanoin. Samassa tuli mieleeni numerosarja, mikä se voisi olla. Ja lukko napsahti auki. Kiitos taas. Kaikki hyvin.
Nyt saan avata ensimmäisen Sunnuntaihesarin. Tilasin tämän ainoan paperilehteni ihan vain siksi, kun täällä on oviluukku ja on  mukavaa, että siitä kopsahtaa pyhäaamuna lehti.
Pimeä tupa siellä lakeuden laitamailla jäähtyy hiljalleen.