Kylätaivaan alla

Varhain aamulla avasin verhot ja kuu paistoi vuoteeseeni. Puolikas kuu valaisi pihapiirin ja loi varjot. Ilahduin ja nukahdin hetkeksi. Sain Torpan taivaan alla kaksi tähti-iltaa ja kirkkaan aamunkajon. Nyt odottelen lumimyräkän alkamista. Ihana sisareni oli kanssani kaksi päivää. Pari päivää sujuu sitten yksinkin, vaikka pimeässä olo täällä on merkillisen erilaista kuin valoisina kesäiltoina. Kävin potkukelkalla tervehtimässä lapsuusystävää, jolla on syntymäpäivä. Kylätie on hiekoittamaton ja aivan jäinen. Potkuttelu sujui kuin itsestään, kun oli piikit kenkien alla. Hyvää Uutta Vuotta kaikille, siunausta, terveyttä, ystävyyttä, kiitoksen ja ilon aiheita!

Välipäiviä

Oli leppoisa, hienosti valmistettu  jouluaatto pojan anoppilassa. Aatonaattona vain retkeiltiin Uutelassa ja paisteltiin makkaraa kodassa. Se oli kaunis talvipäivä. Vaivat eivät reissussa olleet sen isompia kuin yksin kotona ollessani.
Kun on tässä kiikkustuolivaiheessa, entisten joulujen jonosta nousee  muistoja mieleen. Lapsuuskodista muistuu orresta riippuva kuusi ja hetkeksi siihen sytytetyt oikeat kynttilät, punaisesta kreppipaperista venyttelemäni kellot, pikkusiskon pukinjännitys ja joulukirkkoon meno järvenjään yli. Perhejouluja vietettiin monessa eri kodissa ja miljöössä Kruununhaasta Torppaan, aina yksinäisiä sukulaisia mukaan kutsuttuina. Joskus tullessani töistä iloitsin, että tädit tulevat jouluksi. Ai niin, kukas sen joulun laittaa, minä tietysti ja nopealla aikataululla. Kun on terve, jaksaa paljon, sitä muistelen kiitollisena. Kahdenkeskinen joulu Torpalla vuonna 2013 sai miehen sanomaan, että tällaista joulua hän on aina toivonut, lepoa. Hän katsoi  jo kesäisin joulukuusen valmiiksi ja haki sen aatoksi tupaan tuoksumaan.

Tänään oli mukavan vakiolääkärini vastaanottoaika. On ollut monia tutkimuksia ja niitä on vielä tulossakin. Paljon olen niitä saanutkin, tulen kalliiksi kaupungille. Tulosten perusteella minun pitäisi olla hyvinkin terve, mutta haitat jatkuvat vain. Marraskuun lopulla vaihdettiin närästyslääke. Sitä seurasi viikko kuin terveenä ihmisenä,se oli mahtavaa hyvinvointia, mutta sitten taas närästys valtasi kehon. Nyt vaihdetaan taas lääkettä. Korvat ovat tukossa, ranteita särkee, suussa on särkyä uuden proteesin alla, hengästyy, väsyttää aina. Ei tule loppua ikäihmisen vaivoista, kun niitä luettelemaan alkaa.Lääkevarustelusta on tullut matkavalmistelun tärkein asia.
Nyt tekee kuitenkin mieli uudeksivuodeksi Torpalle kuin lomalle näistä tutkimusasioista, vaikka itsensä kanssa sitä liikkuukin. Sisar tulee bussille vastaan. Laitetaan ulkokuusen valot tuikkimaan ja kyntteliköt ikkunoille loistamaan.

Joulutervehdys

Toivotan tällä kirjaston joulukorttiaskartelussa tehdyllä kortilla kaikille blogini lukijoille rauhaisaa joulua ja turvallista uutta vuotta!
Kokoilen voimia kahden viime viikon rasitusten jälkeen Helsingin matkaa varten. Mieli vetää, kropan täytyy seurata.

Hämärän hyssyä

Hämärät päivät, pimeästä pimeään. Sytyttelen valoja parvekkeelle ja ikkunoille, katselen vastanaapurien valoja. Pian alkaa päivä taas pidentyä, viikon päästä on taitekohta. Taas tänä vuonna!

Käsityö on hyvä ajankulu elämänvaiheessa, jossa tekemistä on vähän ja aikaa liikaa. Radio soi joululauluja, televisiosta en nyt tahdo löytää katsomista. Monille käsityö on kyllä kaiken kiireen keskelläkin tärkeä rentoutumisen ja itsensä totettamisen väline, myös nuorille ihmisille käsityöblogeista päätellen.  Pieni käsityö on helppo ottaa käteen vaikka jotain lähtöä odotellessa. Vaikka niska ei ilahdu, olen viime viikkoina väsännyt yhtä ja toista sukkaa ja lapasta, useanlaista ryppysukkaa ja pajunkissalapasta on pusseissa. Tässä ikeniä parannellessani ja penisilliinin aikataulua muistutellessani aloin koota korin pohjan langanlopuista ja -pätkistä sukanvartta, ihan itselleni. Kumma, että tällainenkin aikaansaaminen innostaa. Langanloput on nyt tarkkaan käytetty.

Illalla lueskelen Nunna Kristodulin "Hiljaisuuden kosketusta". Ihmeellistä varmuutta siitä, miten uskon asiat ovat, luterilaisuudessa harvinaisempaa. Hän opettaa kuuliaisuudesta ja nollapisteen kautta nöyrtymisestä, ilomurheesta, Jumalanäidin antamasta avusta. Kauan sitten eläneet pyhät ovat kuin ystäviä.

Hammaskirurgiaa

Torpalla vietetyt päivät ja ystävien kanssa vietetty leppoisa  itsenäisyyspäivän ilta olivat kuin lomaa sairausasioista. Nyt taas kulutetaan virallisen asuinpaikkakunnan terveyspalveluja, joita olen hyvin saanut. Eilen oli aikamoinen hammaskirurginen operaatio. Laitettiin ensin mieto esilääkitys, puolikas edelliskertaisesta, joka oli liian vahva. Poistettiin jäljellä olevat neljä yläleuan hammasta kokoproteesia varten. Entinen moneen kertaan lisäilty osaproteesi on ollut melkein mahdottoman hankala pitää jo koko vuoden.
Aikaa hammaslääkärin tuolissa kului yli puolitoista tuntia. Sivummaiset hampaat eivät millään halunneet irrota. Iän myötä juuret kuulemma kiinnittyvät yhä lujemmin leukaluuhun. Piti halkoa juuria ja porata luuta, ennenkuin kaikki saatiin vedetyksi pois. Oli kova urakka lääkärillä. Minä keskityin hengittämään. Sitten uusi kokoproteesi pantiin suoraan veriseen suuhun. Sitä täytyy pitää suussa yötä päivää hillitsemään turvotusta. Nyt on ohjelmassa viikon penisilliinikuuri, lääke kolme kertaa vuorokaudessa, vahvoja särkylääkkeitä, kylmähaudetta ja kylmiä juomia. Kokeilin aamulla purra banaania, oli liian kivuliasta. Ohjeessa kehoitettiin ottamaan lääkkeitä  ennalta ennenkuin  särky pahenee eikä kovaa kipua ole tuntunutkaan. Aikamoinen on lääkearsenaalini kokonaisuus.
Nyt vain toivotaan paranemista. Lähiaikoina alkaa sitten tuntua, miten uusi proteesi asettuu. Muokata ja hioa sitä varmasti pitää. Voi kun siitä tulisi toimiva, että pystyisi hyvin syömään!
Ihmettelen, miten levollinen olin edellispäivän, siis sunnuntain, eilisaamun ja koko operaation ajan, minä joka viime vuoden aikana olen hermoillut ja jännittänyt lääkärin puhelinaikojakin Aivan kuin minua olisi jotenkin kannettu. Tuli olo, että minun puolestani rukoiltiin. Tytär ihmetteli, kun odotusaulassa tein kaikessa rauhassa sudokua. -Sinä alat tulla entisellesi, hän sanoi toiveikkaasti.
Ennen joulua on ohjelmassa vielä  vatsatutkimuksia sekä suun tikkien poisto. Hammaslääkäri haluaa itse tarkistaa tilanteen. Näistä harrastuksista muodostuu lähiviikkojen ohjelma.

Pieni joulu

Terveisiä Torpalta! Tulin eilen muutamaksi päiväksi tupaa tarkastamaan. Prepaid- nettiyhteys oli loppunut ja aioin olla muutaman päivän ilman nettiä. Ollaanhan sitä suurin osa elämästä osattu elää ilman sitä. Huomasin kuitenkin, että vanhan pöytäkoneen turvaus vaati päivitystä ja yksi tilaus oli kesken, ja niin ostin viikon nettiaikaa.

Illalla tuli kuin pieni joulu tai oma joulu, kun radiosta tuli musiikkitalon joulukonsertti. Takassa tuli ja hellanpesässä toinen, kyntteliköt ikkunoilla, ulkona pimeys.  Siinä minulla jouluinen hetki ja muisto viimeisestä rauhaisasta,  kahdenkeskisestä joulusta täällä. "On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen" lauloi Oulaisten lapsikuoro heleästi. Närästysvaiva raastaa varsinkin illalla, mutta jouluista tunnelmaa tuvassa oli kuitenkin.

Muistivihosta

Kiitos teille kaikille, jotka olette lähettäneet minulle sähköpostia ja kertoneet omista muistoistanne! Koulukaverini Leena oli löytänyt ensimmäiseltä oppikouluvuodelta muistivihon, josa oli minun piirrokseni ja värssyni! Rajasin kuvista pois nimeni ja syntymäaikani. Lisäksi hänellä on isänsä peruja  kirjailija Martta Haatasen kirjoittama kirja "Kirkastettu sydän", joka on elokuvan pohjana. Siitä en tiennyt. Pappilan perheen sotatarina on kovin koskettanut ihmisiä.

Neljäkymmenluvulla

Katsoin naapurini kanssa hänen tallentamansa vanhan elokuvan  Kirkastettu sydän. 
Se kertoo kirkkoherra-runoilija Väinö Havaksen ja hänen suuren perheensä elämästä jatkosodan aikana siihen saakka, kun jännityksellä pelätty viesti tuli. Tytär Mirkku Havas-Kallion haastattelu oli 10.11.-18 Keskisuomalaisessa. Tytär on koko ikänsä pohtinut syytä siihen, miksi kymmenen lapsen isä lähti vapaaehtoisesti vielä sotaan. Elokuva antaa siihen vastauksen. Velvollisuus isänmaata kohtaan oli voimakkain eetos.
Vuonna 1943 tehty elokuva sopi tähän minulla näköjään meneillä olevaan historiaboomiin. Filmin rytmi on hidas ja viipyilevä, sisäisille tunnoille tilaa antava ajankuva, suuressa perheessäkään ei kuvata mitään kiirettä tai hälinää. Elokuva on viimeksi esitetty televisiossa 18.10 tänä vuonna, mutta sitä ei enää löydy Yle Areenasta.
Naapurini muistaa, kuinka heidän ollessaan aamiaispöydässä polkupyörää taluttava kirkkoherra kääntyi heidän pihaansa. Ensimmäisellä kerralla viesti oli veljen haavoittuminen, sitten toisen veljen kuolema. Minun lapsuuskotiini oli tullut viesti pojan, setäni, kaatumisesta. Minä kuulin näistä myöhemmin kerrottavan.

Viisikymmenlukua

Tilasin kirjastosta miehen ystävän ja puoluekaverin, Martti Puran, kirjoittamia kirjoja "Miehen tie: Viisikymmenluvun lapsi ja toisena Kuusikymmenluvun nuori. Enemmänkin kirjoja omasta elämänvaiheistaan  hän on eläkkeellä ollessaan kirjoittanut. Viisikymmenluvun lapsuuden maalaiskylän runsaudessa oli paljon minullekin tuttua. Oli monenlaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä, keskustelujen kuuntelua, eläimiä, luontoa, leikkejä, nuorisoseuran ohjelmia, töitä ja puuhia. Alle kouluikäisenkin reviiri oli tutussa naapurustossa siihen aikaan laaja. Traktorien tulo oli suuri asia hänelle niinkuin aikanaan miehelleni. Jälkimmäisestä kerrottiin seuraavaa tarinaa. Iltarukouksen aikana alkoi kuulua lähestyvän traktorin pörinää. Pikkumies sanoi Taivaanisälle: -Siunaa mua nyt tavallisen äkkiä, että mä pääsen kattomaan Tallilan uutta Zetoria. (Nimiä en muista, ne piti tähän keksiä, ehkä veljet muistavat). "Joskus minua on vähän huvittanut, kun väitetään, ettei maalaislapsilla olisi virikkeitä kasvuympäristössään", kirjoitti Pura. Ainakin viisikymmenluvun maaseudulla virikkeitä riitti niitä erikseen järjestämättä.

Lukeminen nostatti mieleen omien muistojen tulvan ikävuosilta 5-15. Muistan erityisen hyvin kotini lähiympäristön pihapihlajat ja männyt navetan takana, kivet ja niiden jäkälät ja sammalet, mansikkapaikat, lehmät ja lampaat, kananpoikien tuoksun, uimareissut, järvenjään kuviot, heinäpellot, porukkaleikit, kirkossakäynnit jään yli, seurat taloissa. Ei meitä eikä ainakaan vanhinta lasta silloin ehditty koko aikaa vahtia, pienviljelijäkodissa riitti työtä aamusta iltaan. Kiipesin usein matalalle navetankatollekin jo nelivuotiaana, kun ei nähty. Minulle erään vuotta vanhemman naapurintytön Lean koti oli melkein kuin päivähoitopaikka. Hän sai opettajakummitädiltään piirustusvälineitä, palikoita, paperinukkeja, kiiltokuvia jne, joita meillä muilla ei ollut. Sinne aina karkasin sisaruksien hoitamisesta ja muista kotitöistä. Piirtelin paperinukkeja ja kirjoittelin värssyjä muistovihkoihin. Viivyttelin kotiintuloa, koska sain aina piiskaa karkaamisesta, äiti tunsi kurituksen  velvollisuudekseen. Helpottuneen nyyhkeen kanssa maistui sitten hyvä ruisleipä nälkäiselle.

Halusin viisivuotiaana lähettää Vaasa- lehden lastennurkkaan piirustuksen. Siihen tarvittiin kuulakärkikynä. Tiesin, että eräällä minua vanhemmalla Kyllikillä puolen kilometrin päässä oli sellainen. Hän suostui lainaamaan aarteensa ja piirsin kuvan, huoneen kuvan. Vein kynän huolella takaisin. Odotin kovasti piirustustani, mutta olin jo koulussa, ennenkuin kuva julkaistiin.  Radion lastenohjelmia kuulemassa ja televisiota katsomassa kuljin  taloissa, joissa näitä laitteita jo oli. Kouluun piti ilmoittautua järven toisella puolella olevalla koululla, jonne oli matkaa viisi kilometriä. Menin sinne yksin aikuisten pyörällä, kukaan ei ehtinyt minua viemään. Seisottiin ulkona ja osasin sanoa nimeni ja syntymäaikani. Varmaan minuun luotettiin, että kyllä tyttö pärjää itsekin.

Olen seurannut kolmea kotisynnytystä, eri huoneessa toki. Veljen syntymää en muista kaksivuotiaana, mutta sisareni syntymän muistan nelivuotiaana ja myös seuraavana vuonna kuolleena syntyneen pienimmän sisaren muistan lattialla laatikossa. Hän oli kuin nukke.
Paras lapsuudenmuisto on ehkä  kovan pakkastalven joululomalta. Pikkukamariin oli rakenneltu siskonpeti seinästä seinään, jotta tarkenisimme kylmässä talossa. Äiti toppasi illalla täkkejä ympärille  ja hyrisi iltavirsiä. Isä teki pystymuuriin tulet aamulla ennen navettaan lähtöä. Sai nousta sängystä vasta, kun huone oli jo lämmennyt ja tuli ritisi pesässä. Takan suuluukussa oli kaunis kuvio.

Aikamoista itsenäisyyttä vaadittiin, kun kovana pakkasviimatalvena 1955 ollessani kymmenvuotias minuun iski sitkeä poskiontelotulehdus. Kävin kevättalvella kymmenen kertaa linja- autolla yksin kirkonkylän lääkärissä. Siellä ontelot aina röntgenkuvattiin ja sitten punkteerattiin ja huuhdeltiin. Se ei ole hauskaa puuhaa. Usein odotin siellä peloissani koko päivän, aikuiset menivät ohi. Sain sanottua vasta iltapäivällä, että pian menee viimeinen linjuri.
Viisikymmenluvun lopulla menin lopulta pyrkimään kirkonkylän oppikouluun. Olin jo kuudennella luokalla, yleensä pyrittiin neljänneltä luokalta. Itse en erityisemmin ajatellut oppikouluun menoa, mutta opettaja oli aikaisempina vuosina tullut kotiin puhumaan asiasta. Kirjat ja kyydit piti itse maksaa ja oli koulumaksukin, rahaa oli vähän. Isällä oli ollut työllisyystöitä sinä talvena. Yllättäen hän sanoi: -Mene nyt pyrkimään, jospa siihen kouluun jostain aina rahaa löytyisi. Koetin  sitten itsekin hankkia rahaa. Sain aina vapaaoppilaspaikan .Kuulin, että sosiaalitoimistosta voi saada kouluavustusta. Muistan kunnantalon isot portaat ja sosiaalityöntekijä Lila Koskisen nimen, kun hoidin tätä hanketta. Piti hakea verotoimistosta isän verotodistus. Sain avustusta ainakin jonain vuonna. Aloin antaa myös tunteja muille koululaisille helpottaakseni isäni rahahuolia koulunkäynnistäni, ennenkuin pystyin saamaan kesätöitä ja elättämään itseni.
Minulle viisikymmenluku merkitsi ehkä eniten omaan pärjäämiseen perustuvan itseluottamuksen kehittymistä. Ehkä sen takia sydänongelmien äkillinen ilmaantuminen järkytti  perusturvallisuuttani niin, etten vieläkään pysty nukkumaan ilman lääkkeitä.

Minusta on hienoa muistaa aikaa, joka oli puitteiltaan täysin erilaista kuin nykyaika, vaikka en pysty niitä arvottamaan paremmaksi tai huonommaksi. Ei ollut puhelimia mutta posti kulki, ei nettiä mutta sanomalehti tuli, kylässä käytiin vaikka ei soiteltu ja sovittu, ei ollut juuri muita autoja kuin maitoauto ja linja-auto, linjureita kulki, kirjeitä ehdittiin odotella. Polkupyörällä päästiin naapurikyliinkin. Elämä oli kylässä, ei matkusteltu. Oli varakkaampia taloja ja monia, joilla oli huolena  toimeentulon raapiminen pienistä lähteistä niinkuin minun vanhemmillani. Monella tavalla voi ihminen elää.
Tuli liian pitkä kirjoitus, mutta muistoja virtaa. Ehkä teilläkin? Muistot ovat erilaisia samassa perheessäkin kasvaneilla. Olen kirjoittanut näistä lapsuuskokemuksista joskus ennenkin blogeissani  ja laajemmin jälkipolville tarkoitetussa muistelmatekstissä. Hienoa, että Pura on julkaissut muistojaan dokumenttina itse eletyistä menneistä ajoista.

Rakkauden kesä

Televisiossa oli äskettäin ohjelma nimeltä "Rakkauden kesä 1967". Siinä esitettiin vuosikymmenen nuorisomusiikkia ja tapahtumia, joista keskeinen oli Vietnamin sota. Musiikista en paljon tiennyt, mutta amerikkalaisten poikien lähettäminen kaukaisiin viidakoihin kauhistutti minua aikanaan. Se nosti sodanvastaisen "Make love, not war"- hippiliikkeen, minkä hyvin ymmärsin.

 Omassakin elämässäni se kesä oli rakkauden kesä, siksi se kiinnitti huomioni. Olimme olleet tammikuun lopussa kristillisillä teinipäivillä Saarijärvellä isoisina, Jykyn (Jyväskylän yliopiston kristillisen yhdistyksen) puitteissa. Siellä tämä nuori mies oli päättänyt puheenvuoroni aikana, että tuossa on hänen vaimonsa. Puhuin mieleni hämmingistä uskonasioissa sosiologian alkuopintojen ja isän sairastumisen myötä. Paluumatkan bussissa hän alkoi päättäväisesti toteuttaa ajatustaan. Suostuin lähtemään hänen kanssaan kahville Grillibaariin. Se oli minulle melkein ylellisyyttä, kahvi ja muhkea pulla. Radiossa soi Quantanamera.Kaksi tuntia vierähti siinä nopeasti.

 Kesäksi minun piti lähteä Ruotsiin kesätöihin pesulaan. Kesän aluksi lähdin viikoksi kotiin vanhempien luo. Koetin siellä saada hyväksyntää seurustelulleni. Sillä aikaa Seppo oli mennyt kyselemään minua vuokraemännältäni. Emäntä oli aina painottanut vahvasti, että meidän tytöt (neljä tyttöä rintamamiestalon yläkerrassa)opiskelevat, eivät kulje poikien perässä. Tapaamisessa hän muutti täysin mielensä seurustelustani, otti jopa myöhemmin kesällä Sepon asumaan taloon opiskelija-asuntolan sulun ajaksi. En pystynyt lähtemään Ruotsiin, en voinut jättää häntä niin pitkäksi aikaa. Sain kesätyöpaikan tilastotieteen laitokselta reikäkorttilävistäjänä. Niitä sitten naputtelin sen kesän ja suoritin jonkun arvosanan. Olimme salakihloissa. Marraskuussa hankimme kihlasormukset ja helmikuussa vuokraemäntä järjesti vihkitilaisuutemme tarjoilun kodissaan. Rahaa meillä ei ollut, mutta koetin myöhemmin työssä ollessani korvata hänen kulujaan. Menimme naimisiin, kun Seppo oli kuullut vapautuvasta kaksion puolikkaasta. Seppo osti viimeisillä rahoillaan minulle uutuuden: sähköllä kuumenevat papiljotit. Niillä laitoin hiukseni ja puin vuokraamon puvun päälleni. Sisareni sanoi: -Sinä vain iskit hunnun päähäsi ja niin mentiin. Kukkakimppu tuli halvimmaksi tulppaaneista. Opiskelijapastori vihki meidät pienessä Vanhan Pappilan kappelissa, johon vähäinen hääväki sopi. -Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako, oli hänen teemansa. Täytin hääpäivänä 22 ja hän seuraavana päivänä 21 vuotta.Niin tämä rakkauden kesä muutti elämäni. Se oli kuusikymmenluvun elämää ja tyyliä. Muistan sen usein, kun vilkaisen television hääjuhla- ja hääpukuohjelmia.

Olinhan minäkin ennen...

Aika rajoittunutta tämä nykyinen elämäni on aktiiviseen elämään verrattuna. En pysty sanomaan, että tulipa sairastumisen myötä mielenkiintoinen aika, niinkuin jossain lehtijutussa kerrottiin jonkun pystyneen sanomaan. Ulkoilua, kaupassa käyntiä,terveellistä ruokaa, lääkkeistä huolehtimista, pari kertaa viikossa uimahalli, jooga, joskus lääkäri, radio, jotkut tv-ohjelmat, jotain seurakuntatapaamisia, aina ei jaksa lähteä. Käsityöt ovat mieluisia, mutta niistä tulee niskaongelmia, vaikka kuinka asettelee itsensä. Teen vähän kerrallaan kuitenkin. Tapasin tänään uuden fysioterapeutin. Hän sanoi, että monien asiakkaiden niska ei kestä käsitöitä. Eiväthän nämä päivän tekemiset ulkoisesti paljon eroa siitä, mitä ne olivat aiemmin eläkeaikana, mutta sisäisesti tuntuu aivan erilaiselta. Melkein aina olen yksin, joitain puhelinyhteyksiä on. Juttelen joissain tilanteissa satunnaisten ihmisten kanssa, mutta irrallisuuden tunne jää. Maalaiskylässä tuntee kuuluvansa moneen yhteyteen, vaikka olisi sielläkin enimmäkseen yksinään.

 Paljon keskustelen tämän iPadin kanssa: mikä sen ihmisen nimi olikaan, mitkä sen lääkkeen haittavaikutukset olivatkaan, koska se liike on auki, onko tässä kirjastossa se kirja, löytyykö tuo kirja Adlibriksestä, onko sen tuttavan talo mennyt kaupaksi. Ihmeesti sitä oppii löytämään tietoja. Äsken löytyi yksi nimi paikkakunnan ja puolueen perusteella, muuta en muistanut. Itseään tarkkailee väistämättä, kun muuta ei paljon ole. Viime viikon kaatumisen seurauksena oli selvästi lievää aivotärähdystä, muistikin takkuilee. Illalla asettelen tyynyn niin, että päälaen kuhmu jää sen yläpuolelle ja kipeä olkapää löytää kolon. Ikävin seuraus on pettymys, kun luulin jo olevani hyvässä vedossa. Nyt tuli uusi arkuus- jos pyörryn? Itsekeskeinen elämä on turhauttavaa. Vanhukselle tietysti on hyvä tavoite, että hoitaa itsensä ja omat asiansa. Vähän yli vuosi sitten en olisi pitänyt itseäni vanhuksena.
 Turhautuneena muistuttelen itseäni: Jaksoinhan minäkin ennen, matkustin työasioissa paljon, jaksoin pitkiä päiviä, oli perhe, oli paljon ihmisiä ja projekteja, stressiä myös, Torpan viikonloppuina puuhasin usein iltamyöhään, ruoka maistui, usein unikin. Yksinolon hetket olivat hyviä lepohetkiä. Blogeista ja päiväkirjoista voi lukea, millaista oli ja mitä ajattelin. Mökki- ja torppapäiväkirjoja on kymmenien vuosien ajalta, blogeja eläkeajalta. Nyt lienee aika katsella albumeihin koottuja kuvia ja muistella elämän parhaita kohtia tässä "kiikkustuolivaiheessa". Ainakin eläkeläisenä huomasin iloita siitä, mitä silloin vielä oli. Otin uudelleen pöydälle sisareni ottaman valokuvan, jossa minä ja mieheni istumme Isonkyrön herättäjäjuhlilla vuonna 2012. Se saa nyt jäädä esille, en yritä irtautua. Olen minä joskus ollut onnellinenkin! Entinenkin aika on minun elämääni, sekin on minussa, se pitää muistaa niin kauan kuin muistaa! Olen saanut elämältä paljon. Jospa vielä sopeudun tähänkin aikaan ja hyväksyn vielä tulossa olevat ikä-ja terveysmuutokset. En toivo pitkää elämää, onhan sitä nytkin jo paljon eletty. Elämäntaito on kysynnässä. Näin viime yönä pitkästä aikaa unta hänestä. Olimme käymässä nukkumaan. Aikuinen tytär tuli sänkyyn myös, aikoi tulla väliin niinkuin lapsena. Sanoin: -Mene isäsi toiselle puolelle, haluan olla hänen vieressään. Hän kävi toiselle reunalle. Me painauduimme toisiimme, otimme käsistä kiinni. Olin onnellinen.

Tuttujen joukossa

Taas Pohjanmaalla! Eilen tulin bussilla niin, että ehdin kirkonkylän kirkkoon Suomalaiseen messuun. Olin sellaisessa Jyväskylässä vuosi sitten, iltana ennen sairaalaan menon yllätystä, tervein oloin. Nyt oli kuin vuosijuhla, kun elämä on jatkunut. Kai sillä on arvoa, vaikka vaikeata on ollutkin. Kirkossa ja seurakuntatalolla tapasin useita tuttuja, samoin kaupassa tänä aamuna. -Kyllä sinun pitää takaisin muuttaa, minulle sanottiin. On mukava, että rasittavista vaivoista huolimatta pystyn kulkemaan tämän verran. Viikko sitten olin Helsingissä.

Palvelulinjan bussissa Torpalle päin oli kylämme tuttuja ikäihmisiä ja kuulumisia vaihdettiin. Täytyy kertoa matkalta hupaisa juttu. Eräs Alkossa käynyt ja ostoksiaan maistellut mies, joka muulloin istuu hiljaa, puhkesi puhumaan: -Kun näin sinut ensimmäistä kertaa, sinulla oli hattu (lierihattu auringonsuojaksi), nätti mekko ja niin sievä ihminen. Kerralla olin myyty. Et sinä vielä vanhakaan ole, et sinä saa yksin olla. Veljellekin olen sinusta puhunut. Voisin tulla vaikka puita pienimään. Näitä hän toisteli moneen kertaan ja kurkotteli taputtelemaan päätäni. -Itsepäinen pohjalainen, oli hänen lopputoteamansa reaktioihini. Onneksi tämä huonosti liikkuva autoton kaveri  asuu yli kymmenen kilometrin päässä. Eipä tuollaistakaan ole ennen kuultu, siksi en näköjään malta olla kertomatta.

Perillä oli kiva yllätys, kun kuistilta sisään nostamani pelargoniat olivatkin elossa ikkunalaudalla, viileässä tuvassa olivat itsekseen pärjänneet kuukauden, nuppujakin avautumassa.
Tulin puolelta päivin. Pimeä tuli varhain, koko päivä on ollut pimeä, nyt illalla on pilkkopimeätä, yhtään valoa ei näy. Tuntuu, että aika kuluu hitaasti, tunnit ovat pitkiä. Ehdin valoisan aikana piipahtaa kahdessa naapurissa. Nyt on tupa lämmitetty, sade ropisee välillä ikkunaan, kynttilät palavat pöydällä. Täältäkin näkyy taas valot pimeään parin päivän ajan. Huomenna tulee sisareni. Viedään kynttilöitä haudoille. Kotikylän kirkossa luetaan vuoden aikana kuolleiden nimet ja heille sytytetään kynttilät. Veljellemmekin. Vietämme Pyhäinpäivää, emme Halloweeniä, vaikka nimi tarkoittaakin kaikkien pyhimysten päivän aattoa (All Hallows' Eve).

Uusi lehti

"Sinun ja minun tarinaan kirjoitetaan tänään uusi sivu", sanoi aamuhartauden pitäjä tänään rohkaisevassa puheessaan. Minun tarinaani kirjoitettiin tasan vuosi sitten kokonainen uusi luku. Menin matkalaukun ja bussilipun kanssa rasituskokeeseen, aikomuksena matkustaa kokeen jälkeen Helsinkiin lasta hoitamaan. "Tuli akuutti tilanne, nyt ei lähdetä matkalle", sanoi rasituskoetta ohjannut lääkäri. Matkalaukku siirrettiinkin paareille ja ambulanssiin, joka vei minut tien toiselle puolelle sairaalaan. "Sinä olet shokissa", sanoi hoitaja, kun en reagoinut muutoin kuin soittamalla tuloni peruutuksen. Seuraavana päivänä tehtiin pallolaajennus ja sitä seuraavana päivänä kotiin. Silloin  säikähdys, turvattomuus ja pelot valtasivat mielen. Viikon päästä jouduttiin tekemään toiseenkin sepelvaltimosuoneen pallolaajennus. Perusterveen elämä muuttui pysyvän sairausdiagnoosin ja monenkirjavien sivuoireiden kantajaksi.
Tänään oli hyvä aamu. Eilen aloitin hermoratahieronnan ja sen vaikutus tuntui aamujäsenissä miellyttävältä. Eilen häiritsi vähän hierojan pettymys siitä, etten ollut pystynyt noudattamaan menestyksellisesti hänen puhelimessa auliisti antamiaan luontaisohjeita närästyksen hoitoon. Vesijumppa sujui helposti aamupäivällä. Onneksi aamuisin ei närästä. Kun on hyvä olo, tuntuu, että voisi tehdä mitä vain. Jooga jäi eilen väliin, kun gastrokirurgin ohje Somacin iltalisäyksestä puhkaisi vielä ikävän iltanärästyksen.
Olen lukenut amerikkalaisen lääkärin Alexander Loydin kirjaa "Parantamisen avain". Sen mukaan olen hakenut hankalien asioiden takaa aikaisempia tapahtumia, jotka voivat kyteä myös solumuistissa. Olen niitä löytänytkin lapsuudesta asti. Esimerkiksi matkustamiseen nyt liittynyt vaikeuden tunne voi kytkeytyä alussa kertomaani vuoden takaiseen matkalle lähtöön. En silloin enkä yleensäkään osaa reagoida äkillisiin tapahtumiin tunteenomaisesti.Loydin tekniikkaa ja itsehoito-ohjeita moni toki sanoo huuhaaksi, mutta siinä on yleensä terapiaan kuuluvaa perustaa.
Olen kiitollinen, että pääsin nopeasti hoitoon ja sain avun. "Kuulut onnekkaisiin", sanoi eräs sairaanhoitaja.  Moni asia on nyt paremmin. Varjoainekuvauksissa elimistöön päässyt radiojodi on poistunut, minkä jälkeen kilpirauhasarvot ja verenpaine ovat normalisoituneet. Pystyin olemaan koko kesän maalla. Tänne sairastuskotiin ja - paikkakunnalle paluu on tuntunut kehon reaktioissa, mutta olen nyt alkanut viihtyä paremmin. Olen jaksanut osallistua enemmän väsyttävistä vatsaoireista huolimatta ja olen saanut uusia tuttavia. Haikeana katson kyllä, kun ihmiset voivat syödä mitä vain ja ruoka maistuu. Muistutan silloin itseäni, että sellaista sinullakin oli 72 vuotta. Normaali hyvä olo on hieno olotila. Odotan, että saisin vielä sellaisen koko päiväksi. Iloitkaa, kenellä sellainen on! Ulkona viuhuu raaka tuuli, mutta minulla on täällä sisällä sellainen olo, kuin ei olisi arkipäivä, vaan jokin juhlapyhä!

Elämänohjeita

Joskus on aikoja, että pitää muistella entisten ihmisten  kiteytyneitä elämänohjeita. Tätini lause sairauksien tultua oli:-Se on nyt näin. Äitini lohtulause oli:- Aina ei ole samanlaista.
Joskus aamu on kaunis syksylläkin ja kaktus puhkeaa kukkaan.

Luettavaa

Luin Antti Eskolan vuonna 2016 ilmestyneen kirjan "Vanhuus". Siinä hän tutkijan silmin seurailee ja kuvaa elämäänsä ja ajatuksiaan yli 80- vuotiaana. Olen lukenut aiemminkin hänen uskonaiheisia kirjojaan kuten "Yksinkertainen usko" sekä tenttinyt hänen oppikirjojaan. Nyt aloitin 2009 ilmestyneen ja varmaan suuritöisen " "Mikä henki meitä kantaa", jossa hän käy läpi ammatillisia vaiheitaan, metodiensa ja ajatustensa kehityslinjoja koulupojasta alkaen.  Tähän työhön hän sanoo asennoituvansa Aleksis Kiven kuvauksen mukaan: "Niinpä syksy-iltana, koska luonto on käynyt lepoon ja kellastuneena seisoo lempeä lehto, katselee paimen matkanpäästä armasta ahoa, jolla hän kerran kesänä kilvoitteli, tuskitteli, hikeä vuodattain". Vaikka hän sanoo monessa yhteydessä välttävänsä yksityiselämänsä jakamista, kirjoihin valitut kuvaukset tuovat elämänkaaren sekä ikäihmisen arjen nähtäväksi kiinnostavalla tavalla.

Suurimman vaikutuksen minuun tekee se, että hän vaivojen ja sairauksien lisääntyessä koko ajan kuitenkin kirjoittaa ja tekee sen hienosti. Mistä ne voimat ja motivaatio edelleen nousevat? Tietokirjailijan into ja elinikäinen lahjakkuus varmaan kannattelevat häntä, niin ettei hän takerru oireisiinsa niinkuin tässä eräät. (En millään pysty unohtamaan tätä uuvuttavan jatkuvaa, polttavaa närästystä kurkussa) . Noin kahdenkymmenen eläkevuoden aikana hän julkaisi kahdeksan kirjaa. Valtava älyllinen aktiivisuus jatkui loppuun asti. Kirjoissa on ikäihmiselle paljon ajatuksia herättävää luettavaa.

Hän kuoli äkillisesti kotonaan syyskuussa tänä syksynä 84-vuotiaana. Hän pohtii myös kuolemaa. "--turha miettiä, mikä jatkuu ja missä muodossa. Viimeinen ajatukseni voisi sen sijaan olla,  että jännittävää, kohta se selviää. Nyt vain yksinkertaisesti luotan siihen, että kun Jumala on pitänyt minusta huolta tähän asti, niin kyllä hän pitää edelleenkin".
Jostain luin, että hänellä oli seuraavan kirjan kustannussopimus valmiina. Mielekäs vanhuus ja kadehdittava kuolema!

Äsken itkin

Katsoin juuri "Duudsonit tuli taloon". Siinä auttamiskohteena oli perhe, jossa perfektionistilta vaikuttava monitaitoinen, työteliäs, komea, mutta totinen isä ei pystynyt näkemään mitään hyvää itsessään eikä kai antamaan mitään tunnustusta muillekaan, näki vain puutteet. Lapset olivat jumiutuneet puhelimiensa taakse. Vanhemmat eivät enää puhuneet  keskenään välttämättömiä lukuunottamatta. Äiti oli kutsunut apujoukot paikalle.
Ensimmäisenä päivänä Duudsonit sekoittivat pakan hullutteluilla. Toisena he ottivat määräysvallan. Siirryttiin 80- luvulle ennen älypuhelimia ja pantiin koko perhe leikkimään. Yksi tehtävä oli, että isän piti peilin edessä toistaa ne hyvät maininnat, joita perheenjäsenet hänestä sanoivat. Ratkaiseva oli korvalappu- terapiaistunto. Isä ja äiti istutettiin kahdestaan herkkupöytään. Ensin lapset sanoivat taustalta korvanappiin kauniita ja tärkeitä vuorosanoja kummallekin vanhemmalle ja myös Duudsonit lisäsivät niitä. Lopuksi vanhemmat saivat sanoa omia sanojaan. Minua alkoi itkettää, kun isän leuka alkoi täristä ennen rakkaudentunnustusta. Tytär itki ilosta ja kaikki olivat liikuttuneita. Mikä perheterapia!

Jotain kaunista

Kun elämä on hankalaa, on tärkeätä etsiä jotain kaunista tai tehdä jotain sellaista. Pitää lähteä ulos katselemaan syysruskan keltaista ja punaista loistoa auringonpaisteessa. Tai tehdä iloisen väriset sukat lahjaksi tai itselle ja koota langanlopuista lapaset.
Minua rasittaa viime päivinä pahentunut närästys, mikä alkoi vuosi sitten vähän ennen sydänoireita. Menin eilen yksityiselle alan erikoislääkärille, mutta tulin tyhjän kanssa pois. Tai laskun kanssa. Ohjeena vain enemmän Somacia, mikä tuntuu lisäävän kurkun poltetta. "Ei missään tapauksessa", kun kysyin uutta castroskopiaa vuoden takaiselle. "Tuolle linjalle en ollenkaan lähde", vastasi tämä castrokirurgi, kun kysyin, voisiko närästys olla psykosomaattista.
Pian alkavat onneksi kaktukset kukkia.

Kaksi kotia

Tunnustelen oloani taas kaupunkimiljöössä. Hyviä puolia on: Bussit kulkevat usein, palvelut ovat vieressä, ei tarvitse rahdata viikon ruokia kerralla, harrastuksia löytyy. Eilisiltana kävin uudessa joogassa kynttilänvalossa. Se oli hyvä kokemus. Aamun vesijumppakin sujui helposti. Käväisin seniorimessuilla, vaikka en jaksa sellaisilla seisoskella. Huomisaamuna menen laboratoriokokeisiin, ensi viikolla on lääkäri ja hammaslääkäri. Jospa tiettyihin vaivoihin löytyisi jotain apua.
Mieli karkaa hiljaisina hetkinä helposti takaisin Torpan pihoille ja huoneisiin, tunnustelee viilentynyttä takanotsaa, katselee ikkunasta pihapihlajien punerrusta. Monet sanovat, että oli ihana kesä. Minulle se kuumuus jätti kammon. Leppeän viileä syyssää olisi nyt suosikkini, jos saisi säätilan valita.
Katselen illalla parvekkeelta. Naapuritalon asunnoissa on valot, ihmiset ovat kotosalla. En vain tunne heistä ketään, pihassa vastaantullessa kyllä vähän tervehditään kaikkia. Maalla voin pistäytyä kaikissa lähitaloissa.
Kai sitä voi pitää elämän rikkautena, että saa kokea erilaisia miljöitä, jotka täydentävät toisiaan elämän kokonaisuudessa tai eri vuodenaikoina. Hyvin monilla on sellaiset asumisratkaisut. Mikä milloinkin tuntuu kodilta, saattaa vaihdella. Monille se maalla oleva paikka on enemmän kodin tuntuinen kuin kaupunkiasunto. Ihanteeni olisi kuitenkin kaikin puolin tyydyttävä yksikotisuus, jossa olisi läsnä ne elementit, joita hyvinvointiin tarvitaan.

Vanhat kepit

Eilen iltamyöhällä alkoi selässä tuntua outo kipu vyötärön paikkeilla. Ei siinä ole koskaan ennen mitään tuntunut. Tajusin, että sen täytyi tulla uudesta liikkeestä. Kuistin ulko-ovi oli jotenkin painunut vinoon, niin ettei avain enää kiertynyt isommassa lukossa. Nostaa rytkäyttelin ovea kahvasta ylöspäin niin, että se oikeni. Löysin sopivaksi tueksi ja ensiavuksi  kahvallisen viilan, joka sopii saranapuolen rakoon niin, että ovi pysyy suoremmassa. No ensiavuksi, en minä siihen muutakaan keksi
enkä nyt saa ketään korjaajaa paikalle, siihen se jää. Naapuri sattui käymään ja ruuvasi löysiä ruuveja tiukalle, mutta ei se riittänyt korjaamaan vikaa. Mutta tästä rytkäyttelystähän selkä häiriintyi. Liikkeelle lähtiessä tuntuu, että tarvitsisi keppiä tueksi, sitten selkä kyllä oikenee.

Tästä tulivat mieleeni vajassa olevat kävelykepit, jotka olen talosta löytänyt. Lyhin, yhdestä puusta solmulle taivutettu, on pituudeltaan vain 70 senttiä, käteen lämpimästi sopiva. Kukahan sen on tehnyt ja kuka sitä on käyttänyt, äidin äiti vai isoäiti vai isoisoäiti? Pieni ihminen tai aivan kumarassa oleva on näillä pihoilla sen kanssa kulkenut. Toinen vanha puukeppi on yli 90 senttiä, pitemmän ihmisen keppi, jonkun esi-paapan ehkä. Kolmas on jääpiikillinen, jonka minä olen ostanut tädilleni. Näinkin sitä liitytään sukupolvien ketjuun. Jonain päivänä otan kepin käteeni tositarkoituksessa.

Viime yö oli ensimmäinen hallayö. Sangon kukat jäätyivät. Mutta kuutamo oli upea, tähdet kirkkaat. Mieli siirtää vähitellen minua kaupunkiin, mutta tulen näitä taivaita katsomaan ja tulia virittelemään monasti talven mittaan, jos vain voin. Kolmena viime vuonna on tullut ikävä yllätys. Kai ne jo riittävät?

Piipahdus menneeseen

Olin taas useamman leppoisan päivän pojan perheessä. Asuimme saman alueen toisessa laidassa kerrostalossa syksyn 1971 miehen työn takia. Muuttaessamme poikamme oli kolmen kuukauden ikäinen. Olin jo aiemmin vierailuillani käynyt katsomassa taloa. Sisareni tuoma kirje, jonka hänelle olin lähettänyt siitä asunnosta syyskuussa 1971, innosti minut menemään uudelleen paikalle. Rapussa olikin remontti meneillään. Ulko- ovi oli tuettu auki, lattiat teipattuja, asuntojen ovet auki, huoneet tyhjennettyjä. Ketään ei näkynyt, remonttimiehet olivat ruokatunnilla. Menin rappuun, kiipesin toiseen kerrokseen, kurkistin asunnon 71 auki olevasta ovesta, ei ketään. Menin sisään. Siellä se oli, kaksion puolikas, jota asutimme. Mieheni kaveri omisti asunnon, mutta asui enimmäkseen tyttöystävänsä luona. Meillä oli olohuone ja parveke, keittiö ja kylpyhuone olivat yhteiset, mutta käytännössä meillä. Tuossa oli meidän valkoinen parisänky, tuolla lapsen pinnasänky, jossa hän jo puolivuotiaana nousi seisomaan ja sanoi kuik kuik, tuossa oli joulukuusi. Tuon ikkunan pesin talvella ennen muuttoa takaisin Keski- Suomeen.Tuossa nurkassa kirjoitin graduni puhtaaksi. Tytär sai alkunsa tuossa kohdassa. Keittiössä oli nyt upouudet kaapit. Huoneet olivat vähän pienemmät kuin muistin. Talossa oli uimahalli ja talosauna. Talo oli silloin melkein uusi. Kirjeen kertomus ja paikalla käynti veivät hetkeksi vuosikymmenten taakse, nuoren perheen elämään. Aikamatkailun kiehtovuus on siinä, että silloin ei tiennyt tulevasta, nyt tietää sen hetken tulevaisuuden tähän asti. Kiitollisin mielin astelin ulos, istuin vähän aikaa pihapenkillä.
Palasin taas Torpalle, hieman ahdistusoirein, vaikka lähiaikoina on melkein joka päivälle ohjelmaa. On urkufestivaalia, joogaretriittipäivä, sisaren tulo, hautojen talvilaitto, tyttären tulo hakemaan ennen kuunvaihteen paluuta talvipesään. Perhe-elämän turvallisuudesta yksinoloon siirtyminen ottaa osansa.

Sateen jälkeen

Sateen jälkeen taivaanranta hehkui auringonlaskussa ja ohut sadesumu sai lähimetsän koivut näyttämään keväänvihreiltä. Saisinpa olla täällä ensi keväänäkin, ottaa vastaan uuden vihreyden ja lintujen innokkaan viserryksen! Näkisin, kuinka lähtevät kasvuun uudet marjapensaat ja poistetun omenapuun tilalle tänään istutettu purppuraheisiangervo.
Sateen raikkaudessa alkaa unohtua kuuman kesän ahdinko ja luonto tulee taas lähelle, hyvä mieli nousee. Nyt kuuluvat vain isot linnut, varis, harakka, joutsen ja etenkin kurjet. Kurkiaurat ovat kulkeneet taivaalla. Lintujen muutto ja nimenomaan kurkiaura vuoronvaihtoineen on minulle aina ihastelun ja ihmetyksen aihe. Mitä nuo linnut oikein ovat tässä maailmankaikkeudessa?
Sisareni kanssa vietimme pari päivää jutellen menneistä ja viihtyen hautausmailla. Hän oli uudistanut  äidin isoäidin haalistuneen jja paikaltaan pudonneen nimikyltin. Se käytiin viemässä naapuriseurakunnan hautausmaalle. Isoäidin muisto oli äidillemme tärkeä. Sisko on jo turvallisesti kotonaan kahdensadan kilometrin päässä. Vielä olen täällä Torpalla, siellä minne niin viime talvena kaipasin enkä tiennyt, pääsenkö vielä tänne luonnon helmaan.

Kyllä se tästä taas menee

Menee se taas tämäkin päivä iltaa kohti ja aikanaan vaihtuu yöksi. Näin voi todeta päivästä toiseen, vaikka välillä tuntuu pitkästyttävältä, yksinäiseltä ja turhalta. Harmikseni sain varomattomuudellani (nostin sementtisäkkiä, kun tein paikkaa sokkelin reikään) vielä vanhan selkäkivun pintaan. Viihdykkeekseni aloin lämmittää ulkosaunaa pitkän tauon jälkeen. Siinähän minulle on ohjelmaa.

Ikävä kiristävä ja närästävä olo oli ihmeekseni viime viikolla poissa kolme päivää, jolloin minulla oli flunssaa, vatsatautia, huimaus ja pahoinvointi. Mutta oloni oli aivan rento, käsivarretkin vailla jännityksiä. Nukuin pitkään ilman nukahduslääkettä ja päivällä lisäksi päiväunet. Muulloin en nukahda päivällä. Vatsassako se oudon oireilun syy piilee? Ilman tätä vaivaa elämäni olisi hyvinkin siedettävää.

Näiden kanssa kun taiteilee, joutuu kysymään, mikä mielekkyys elämällä tällaisessa vaiheessa on, nyt ja tulevina aikoina.

- että olisi ainakin jossain määrin iloksi lähimmille

- että olisi enemmän hyödyksi/iloksi  kuin vaivaksi

- että olisi jokin oma tehtävä elämässä

- että pystyisi huoltamaan itsensä

- että hyväksyisi avuntarpeen ja muiden vaivaamisen

- että olisi jotenkin iloksi itselleen

Viimeksi pojan perheessä käydessäni vein lapselle tekemäni kirjavat sukat. - Ei nämä kuitenkaan ole oikein nätit, pikkuneiti sanoi varovasti. -Mikä niissä on vikana, kysyin.
- Kun ne ei ole pinkit. Seuraavat sukat ovat sitä! 

Syysiloa

En ole oikein puutarhakukkaihminen, - tai en ole taitava niitä kasvattamaan-  mutta krassi on  suosikkini. Tänä vuonna siemen iti jostain kumman syystä vain toisessa parvekelaatikossa, mutta sain nämä vilpittömän iloiset kukkaset pihaani. Ja perhoset, valkoiset perhoset lentelevät kaikkialla. Pimeys ei vielä paina, vaan on tervetullutta kynttilän taakse ja tähtiä kirkastamaan.
Omenat on jaettu tuttaville ja metsään. Puuhailu omenien kanssa on turhauttavaa, etenkin kun en itse voi niitä syödä. En voi jättää niitä maahankaan mätänemään, kuten jotkut näyttävät tekevän. Ensi viikolla jyrsitään toinen omenapuu pois, ettei ensi vuonna olisi pölytystä eikä hedelmiä, vain kukkia toivottavasti. Se puu lähtee, jonka omenat eivät ole koskaan olleet hyviä. Sääli kyllä, puun pitäisin. Jos joku joskus istuttaa uuden puun, on hyvä Luvia-omenapuu jäljellä. Sen kauniinpunaiset omenat olisivat kyllä syyspihan kaunistus.
Oi, onhan tämä pieni syyshortensiakin kaunis, herkät värit eivät vain tule kuvassa kunnolla esiin. Kunpa se säilyisi talven yli toisin kuin edeltäjänsä.

Elämänkaarella

Olen taas omassa hiljaisessa elämässäni, omassa rytmissä, maalla, yksinäni. Toisenlainen oli jakso pojan perheessä, läsnäolossa, erilaisissa ruuissa, kotipuuhissa, menemisissä, ystävien tapaamisissa, kahviloissa, kauppakeskuksessa, toisten ihmisten asioiden jakamisessa. Yöllä kuulostelin uniääniä, kävin peittelemässä lapsenlasta seinän takana, olin kiitollinen, nukuin. Sydän väsyy  aina intensiivisestä puhumisesta, vaikka se on niin tärkeätä. Pitää oppia elämään nykyisen itsensä kanssa. Jaksoin kyllä, lääkkeet ovat apuna, pärjäsin ainakin yhtä hyvin kuin kotona. On minusta vielä apuakin. Toivottiin minun tulevan uudelleen muutaman viikon kuluttua, kun olisi tarvetta.
Ikääntyvä ihminen kokoaa elämänsä kuvaa monella tavalla, eri näkökulmista. Fyysinen ja psyykkinen herkistyminen lisäävät reaktioita. Matka vuosikymmenten kesäpaikkakunnan ohi nosti vahvasti pintaan monenlaisia muistoja nuoruudesta asti, iloa, kaipausta, syyllisyyttä, katumusta. Elämän rehellinen tilinpäätös valmistuu hiljalleen ja odottaa hyväksymistä.
Vuosikymmenten ystävän kanssa voi katsoa elämän kokonaiskuvaa, mitä elämä on ottanut ja mitä antanut. Nykyhetken ilonaiheet ovat tärkeitä. Voi jakaa tunnon  myös siitä, että elämä alkaa olla tässä, että voisi jo lähteä, kun vaivat alati rasittavat. -En ehkä elä enää kauan, on äärettömän surullinen ja läheinen tunne jaettavaksi.
Saan olla kiitollinen, kun olen saanut olla pääosin terve vastuun vuosikymmeninä. Keski-iän ruuhkavuosia elävän jälkipolven terveys on isompi asia kuin minun vanhan, vain itsestäni vastuussa olevan. Helposti huoli valtaa mielen siitä, mitä voisi  tapahtua, mutta opettelen jättämään sen isompiin käsiin.
Veljen muistokin elää monella tavalla, mieli luo kokonaiskuvaa. Sisaren kanssa vietiin eilen veljen urheiluperintö - urheiluseuran sihteerinä huolella tehtyjä leikekirjoja, vuosikertomuksia, valmennuspäiväkirjoja, liikuntavihkoja kotikylän koululle. Siellä kyläläiset voinevat jatkossa käydä lueskelemassa omaa ja kylän liikuntahistoriaa. Urheilun tukeminen oli veljelle uskomattoman tärkeä elämänsisältö ja vapaaehtoistyö, jossa ei tunteja laskettu.
Omenat odottavat poimijaa, koetan keksiä minne niitä vielä jaan. Yöllä täysikuu valaisi maiseman, loi pihapiiriin varjot, Otava loisti kirkkaana. Ilma on raikas, yöllä viileätä. Se on hyvä.

Syyskesää maalaiskylässä

Voi, kun oli onnellista aikaa, kun tytär ja lapset olivat viikonlopun luonani! Puuhailtiin monenlaista, poika kaatoi raivaussahalla runsaat, jo kuivahtaneet tatarpensaat ja toiset kärräsivät varret pois. Käytiin lasten kiinalaisessa herkkupaikassa syömässä, illalla lekoteltiin paljussa. Haikea on sitten lähtöilta, tyhjentynyt talo.
He saivat viemisiksi kaksi kylmälaukullista pakastettua vadelmaa ja vähän muutakin marjaa.  Minun mummanpesän pakastimeeni he veivät laukullisen mustikkaa. Tuomisina oli kaksi mustan viinimarjan tainta: suurimarjaiset Pohjan jätti Ilona ja Mortti. Edellisviikolla puunkaataja kävi poistamassa viisi vanhaa mustaherukkapensasta ja kaksi vadelmapusikkoa jyrsien juuriston palasiksi. Poimin kolme tuntia juurenkappaleita pois ja kärräsin kiviaidan taa. Nyt on uudet taimet istutettu ja ruoho kylvetty vapautuneille aloille.
Ajattelin viime viikolla, että riittää tämä alituinen oman kuolemani jälkeisen ajan järjestely! Elänhän minä nyt, kukaties ensi kesänäkin. Laitatin talon peltikatolle lumiesteet, ettei lumi vaarantaisi talosta ulkorakennukseen lähteviä sähköjohtoja painollaan, kuten viime talvena oli käynyt. Täällä on mukava asioida paikallisten yrittäjien kanssa. Sukulaisuussuhteetkin usein selviävät ja kahvia laitetaan. Ihmiset usein paikallistuvat kylä-ja sukuverkostoon. Isoissa kaupungeissa tavatut ihmiset jäävät irrallisiksi. Vielä tulee puunkaataja kaatamaan ulkorakennuksen taakse kasvaneet puut ja puskat ja tekee ne klapeiksi. Tämä työ jäi odottamaan vieressä olevan viljapellon korjuuta, minkä maanvuokraaja on nyt tehnyt. Iloitsin, kun viljat tulivat  kuivina talteen. Viime syksyn märkyydessä korjuu onnistui vasta myöhään syyskuussa.
Kolmen tunnin puuhailun jälkeen tuli hetkeksi erittäin hyvä olo, normaali hyvinvointitila niinkuin ennen. Heti ilahduin, voi miten terve olo, lähdenpä Helsinkiin. No, olotila vaihtelee, mutta iloitsen siitä, että pystyn olemaan vielä  maalla. Olen oppinut pitämään taukoja.Ulkona on aina jotain luonnollista puuhailua tarjolla, ei tarvitse lähteä vain asfaltille kävelemään. Runsaan omenasadon kanssa tulee puuhaa, minä kun en edes voi niitä syödä. Toki puolukkaakin on tarkoitus poimia. Ilonaihe on myös normaali elokuinen kesäsää! Maalaiskylällä on elämää viljankylvö- ja korjuuaikoina, isot koneet liikkuvat tiellä edestakaisin, kypsä vilja tuoksuu. Yöllä näkyy tähtitaivas.

Rauha

 "Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne niin, että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa".
Tämän Filippiläiskirjeen neljännen luvun jakeen minulle lausui palleani kohtaa pidellen fysioterapeutti, jonka vastaanotolla kävin toisen kerran. Hänen mielestään viime syksyn ja talven pelästyksistä ja toimenpiteistä kehooni jäänyt sympaattisen hermoston hälytystila tarvitsee kehoterapeuttista hoitoa. Tahdolla tai pelkin psyykkisen keinoin ei voi ei- tahdonalaista hermostoa  hallita. Hänen pehmeä käsittelynsä tuntuu ihanalta. Kehoterapiaa minulle suositteli jo viime marraskuussa yksi lääkäri, mutta en löytänyt sopivaa tai en jaksanut mennä kokeilemaan. Hyvässä fysioterapiassa kyllä kävin saamassa apua olkapäävaivoihin.
Rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen. Aloin itkeä. Itkin ensimmäiselläkin käynnillä. Ne ovat ainoat itkut jotka minusta ovat tänä aikana purkautuneet. Itku tuntui hyvältä tämän hoitavan ihmisen läsnäolossa. Kotona opettelin tuon jakeen ulkoa. Miten ihanaa olisi muuttua huolettomaksi, iloiseksi mummeliksi, jota kantaa sisäinen rauha! Pyhä huolettomuus!

Ahdistuksia ja ilahdutuksia

Sataa! Vintin katto ropisee. Lämpötila on vähän toistakymmentä astetta. Paluu normaaliin! Ruoho elpyy, jos tämä jatkuu, pellot kastuvat. Tein pitkästä aikaa puuhellaan vähän tulta. Sai laittaa valon palamaan, tuli kotoisa olo. No niin, tätä iloa saa tietysti taas katua, kun kylmä ja pimeä rasittavat ihmistä. Yhtenä iltayönä kirkastui ensimmäinen tähti näkyviin. Aurinkokennovalot loistavat pimeässä pihan reunalla.

Viime aikoina  on mieleni pinnalla ollut kuoleman varjo. Olen poistanut roskiin kaikenlaista Torpalle tuotua paperia, verotietoja  ynnä muuta. Viime kesänä en sellaista tehnyt enkä ajatellutkaan, puuhasin vain ulkona ja pyöräilin. Pitäähän poistoja tehdäkin, mutta nyt on mukana kaikkeen varautumisen sävy: ettei talosta löydy mahdollisille tunkeutujille henkilötietoja ja ettei jälkeeni jäisi ylimääräistä työtä. Sanon ja ajattelen, että voisin kuolla milloin vain, se olisi nyt sopivaa. Alitajuntani ja kroppani eivät taida tätä hyväksyä, vaan reagoivat ahdistuksilla ja verenpaineen vaihteluilla puuhiini, hälyttyvät helposti. Pankissa sain oikein ahdistuskohtauksen. Vasta kotona yhdistin asiat: 3.8. oli miehen äkkikuoleman jälkeinen huippustressin päivä, jolloin hautajaisjärjestelyt aloitettiin ja pankki oli se, jossa hoidin kaikki työläät perunkirjoitusasiat. Edellisvuosina en näin vahvasti reagoinut. Minun täytyy hyväksyä itsessäni tapahtuneet muutokset.

Lisäreaktioita aiheuttivat sukulaisen terveiset: Jos alan myydä tätä Torppaa, hän toivoisi minun ottavan häneen yhteyttä. Sehän voisi olla helpotus monella tavalla, kun omaa jatkajaa ei ole, mutta missä minä sitten olisin kesällä, missä kävisin talvella tulta pitämässä? Kauanko jaksan hoitaa tätä paikkaa? Näillä syrjämailla ei ostajia helposti löydy millään hinnalla ja uskon tämänkin henkilön tilanteen pian muuttuvan, mahdollisuuden menevän ohi tai raukenevan liian hankalaksi toteuttaa.Talon tyhjentäminen tuntuisi aivan mahdottomalta, tännehän on tuotu perheen muistot lasten piirustuksia, rakkaita huonekaluja ja edesmenneitten sukulaisten muistoja  myöten. Eivät ne yksiööni mahtuisi. Siis jatketaan näin. Tämä on kotini.

Pitäisi löytää syksyksi uutta ajateltavaa ja tehtävää. Yksinäisyydessä asiat voimistuvat. Eläkkeelle alkaessani osallistuin tällä paikkakunnalla monenlaiseen toimintaan ja miehen puuhat toivat lisää kontakteja,  mutta nyt ei tahdo löytyä mielenkiintoista tai mihin jaksaisin osallistua. Ennen sairautta yritin kovasti uudella paikkakunnalla löytää harrastuksia ja kontakteja, mutta vähiin löydöt jäivät silloinkin, en osannut kiinnittyä. Joogatkin olivat nopeatahtista jumppaa.

Pienet ilonaiheet ovat mielenrauhalle tärkeitä. Yritän ottaa mallia muutamasta ystävästä, jotka eri tavoin hakevat mielentyyneytensä iän, menetysten ja sairauksien keskellä. Pitää hyväksyä se tilanne, mikä nyt on. Parasta on tehdä sitä, mikä itselle nyt sopii eikä hakea väkisin muuta.
.
Tässä lahjailoni: Ystävän toukokuussa tuoma tulilatva alkoi kukkia uudelleen. Yhtenä kukkana on sisaren äitienpäiväkirkosta tuoma paperiruusu. Toisena on pikku Een tuoma muovikukka, jossa on kaksi kukkaa. Pihassa hän kaivoi vaaleanpunaisesta laukustaan tuomisensa, ojensi minulle ja sanoi: Toin nämä sinulle, ne ovat nätit. Isänsä yllättyi, lapsi oli tämän itse suunnitellut. Siinä ne kaikki ilahduttavat mieltä.

Ja tietysti marjat! Yllättäen löysin sunnuntaiaamuna aiemmin tyhjältä näyttäneestä rinteestä runsaasti mustikkaa. Keruu piti kyllä keskeyttää, kun pumppu rasittui, mutta tulihan näitä melkein kymmenen litraa. Ja vadelmat, voi sitä runsautta. Niitä on riittänyt jaettavaksikin. Pakastin alkaa täyttyä.

Kylki kyljessä

Olipa kerran vasen jalka, joskus suora ja kaunis,  joka ajan myötä sai vaivaisluupullistuman. Ei se onneksi ollut kipeä.

Toisen jalan isovarvas oli leikattu nivelrikon ja kipujen takia. Se jäi vähän vinoksi, mutta ei juuri enää kipuillut. Vähän rujo siitä jalasta tuli.
.

Mutta kas. Kun ne löysivät toistensa kylkeen, olivat ne kuin toisiinsa sovitetut!
Vuosikymmenten kuluessa ne taipuivat hyväksymään toistensa kuopat ja kuhmut ja oppivat olemaan toistensa tukena.

Tuli päivä, jolloin toinen otettiin äkkiä viereltä pois. Kolme vuotta on yksin jäänyt käynyt yksineläjän koulua ja opetellut hyväksymään elämänkulun lainalaisuuksia.

Kuuman sisällä

On merkillinen, pysähtynyt, odottava tunnelma. Muuttuuko mikään tänäänkään tässä monen viikon painavassa helleputkessa, tuleeko ukonilma? Varjossa on 32 astetta, yöllä yli 20, sisällä 27 astetta. Yhden huoneen saa viilennetyksi. Aamulla olen ollut ulkona, poiminut vadelmia, niittänyt vähän nokkosia, käynyt saunatuvan ammeessa vilvoittelemassa. Auringon noustessa ylemmäs paahtamaan pysyttelen sisällä. Vältän aurinkoa ja kuumuutta monesta syystä. Olo on kuin vangilla, liikkumaton olo. Hätäähän minulla ei ole, kun voin olla välillä viilentymässä ilmapumpun hurinassa, vähän epämiellyttävässä kyllä pitempään ollen. Ajattelen monia läheisiä ja tuttuja, kuinka pärjäävät ja jaksavat ilman viilennystä päivän ja yön. Joillekin lämpö sopii, monelle se on kärsimystä. Täällä ei ole satanut puoleentoista viikkoon. Ennen ei ole tullut mieleen pelätä metsäpaloa.Tiedän, että maailma pyörii tuolla kauempana, autot kulkevat, ihmisiä on töissä, kaikenlaisissa töissä, junat ja bussit kulkevat. Onkohan päiväkodissa mitään viilennystä?
En ole tänään nähnyt yhtään ihmistä. Olen hiljaisen helteen sisällä. Minkälaisia säätiloja, luonnonilmiöitä ja ilmastoja mahtavat lapseni ja lapsenlapseni kokea elämänsä aikana? Illalla hiukan viilenee, tuuli on lämmin, kerrankin, niinkuin etelän lomamaissa. Jospa menisi myöhällä vähän pyöräilemään.
Kolme vuotta sitten oli hänen viimeinen päivänsä kotona.

Hiljainen talo

Useamman viikon juhlakausi on ohi. Eilen talo tyhjeni lapsenlapsista ja vanhemmistaan. Vilkkaat olemukset, tekemiset ja äänet katosivat. Oli mukava käydä nukkumaan, kun saman katon alla oli muita ihmisiä. Uskalsi pitää ikkunoitakin auki. Viime viikkoina on ollut yhtä ja toista mukavaa ohjelmaa ja ihmisiä lähellä monella tavalla. Nyt ei ole mitään odottamista. Vajaan kolmen viikon päästä on fysioterapia.
Tekeminenkin on kuin seuraa. Nyt olisi mustikka-aika, mutta sitä ei tahdo löytyä ja marja on pientä, eikä kuumaan metsään jaksaisi mennäkään. Musta viinimarja kypsyy, mutta sitäkin on vähän ja niin pientä, ettei huvita poimia. Vadelma sen sijaan on hyvää, sitä täytyy illalla taas kierros kerätä. Se kypsyy jo nyt. Pyöräilykään ei oikein suju, pyörä kääntyy pian takaisin. Pitää vain olla ja kestää hellettä, joka tuntuu rajoittavalta hupulta talon ympärillä. Onneksi voin olla täällä. Kerrostaloyksiössäni oli tukalan kuuma jo toukokuussa.
Olen jaksanut tämän "seurakauden" yllättävän hyvin, vaikka unet jäävät liian lyhyiksi. Verenpaine kyllä on alkanut viime päivinä taas heitellä  ja raajat ovat viime viikkoina tulleet entistä mustelmankirjavammiksi verenohennuslääkkeiden vaikutuksesta. Talon tyhjennyttyä ja viimeisten tiskien selvittyä tuli yksinolon ahdistus kuin uutena asiana. Mitä minä olen yleensä tehnyt, miten aikani kuluttanut? Aamut, päivät, illat, yöt? Miten muut yksineläjät aikansa viettävät, jos eivät pysty paljon osallistumaan? Illalla minua piristi ajatus siitä, että maalaan aamulla varjossa olevan ulkorakennuksen verannanlattian. Sen teinkin, kun puunsuoja-aine oli valmiina. Huomisaamuna toinen kerros. Eipä sitten muuta tiedossa.

Kolme vuotta sitten tähän aikaan olimme lähteneet viimeiselle vierailureissullemme Itä-Suomeen. Emme tienneet sitä viimeiseksi vielä palatessammekaan.

Vierailulla entisessä elämässä II

Tällä hetkellä varjossa on 32 astetta. Pysyttelen sisällä. Peräkamarissa on ilmalämpöpumppu, jonka saa jäähdyttämään. Siellä tuntuu kuitenkin äkkiä liian kylmältä ja vetoiselta oleskella, mutta ajoittain jäähdytän. Voi niitä, jotka ovat työssä ilman ilmastointia, vaikka rakennuksilla.
Hain vintistä laukkuja ja kansioita, joihin olen säästänyt papereita, kuljettanut asunnosta toiseen. Kävin niitä läpi ajan kanssa. Kuusikymmenluvun kirjeitä tyttökavereilta koulusta ja Tukholman kesätyöpaikoista, työaikaisia kirjeitä, kortteja  ja valokuvia - paljon niitä kortteja ja muistamisia olinkin saanut - , kalenterit pitkältä ajalta, omia seurusteluaikaisia kirjoituksiani ja runoja, salassa pidettyjä valokuvia, arvokkaimpana aarteena miehen rakkauskirjeitä. Luin kirjeitä, katsoin kortteja ja kuvia, muistin enimmät niihin liittyvät asiat, kesätyökavereita en muista. Työmatkoja, kursseja, sairausasioita, ihmisiä, ihmisiä, kohtaloita, tapahtumia kuusikymmenluvulta alkaen vyöryi mieleen. Päätin, että enää minun ei tarvitse näitä säilyttää muutamia lukuun ottamatta, olen nyt katsonut ja kerrannut niitä. Tätä vartenko olen niitä säilyttänyt?  On parasta että itse poistan niitä. Nyt monta pussillista paperia on revittynä ja vietynä roskasäiliöön, kalenterit, kirjeet, artikkeleita, kuvia. Miehen kirjeitä en pysty repimään enkä aiokaan. Ihania kirjeitä, voi mikä aika elämässä! Luen niitä joskus vielä. Ei se haittaa, jos joku jälkipolvistakin niitä näkisi,upeita kuvauksia hänen hienolla käsialallaan. Paljon on vielä vintin kaapissa läpi käytävää, enimmäkseen työhön liittynyttä materiaalia, mutta nyt riittää tälle päivälle, on mentävä viilennykseen.Annan itseni eläytyä niihin muistoihin, jotka eniten nousevat mieleen. Kuusikymmenluvulle.

Vierailulla entisessä elämässä

Siltä se tuntui, viisi päivää mökkisaaressa, kaksi yötä yksin, kaksi tyttären perheen ja koirien kanssa. Maisemat olivat yhtä ihanat kuin ennenkin, mökki entisellään, toiminnot perinteiset, lämpimät kivet ja askelmat jalan alla täysin tutut. Kolmenkymmenen kesän muistot elävät siellä. Nyt käynnit ovat harventuneet, viime vuosina olen käynyt siellä 1-2 kertaa kesässä. Omistajuuskin on siirretty, niinkuin hyvä on. Tuntui tosiaan, että olen käymässä entisessä elämässäni. Vasta viimeisen vuorokauden aikana aloin olla läsnä tässä hetkessä. Veden lämmettyä kunnolla uskalsin mennä veteen muutamaan kertaan. Sehän siinä "vesihoitolassa" on ollut pääintressi, uiminen saunasta ja muutoin. Nyt on oltava varovainen, mutta hyvältä veden syleily taas tuntui. Perinteinen sukutapaaminen paikkakunnalla veti minut ja kymmeniä muita taas yhteen. On hyvä nähdä, kuinka miehen suku ja yleensä elämä jatkuu uusin jäsenin ja nuorin voimin. Meillä kaikilla on vaihtuva osamme elämänpyörän kierrossa.

Kotiseurat

Tänä vuonna vietin Herättäjäjuhlia kotona körttiradion juurella. Mielelläni olisin ollut  jonain päivänä Tampereella Kalevankirkon juurella sisareni vierellä, mutta en jaksanut alkaa järjestellä kulkemista, kun täältä ei ollutkaan yhden päivän bussikyytiä ja junavuorot sopivat huonosti. Mutta kuuntelin kaikki tilaisuudet. Merkillistä oli, että pystyin keskittymään tavallista paremmin kaikkiin puheisiin. Hiukan ihmettelin  vuoden 1918 tapahtumien kertaamisen määrää lukuisissa puheissa ja sovinnonteon tarvepuhetta. Missä se kauna näin vahvana vielä elää? Päätösseurojen polvirukous ja Jaakko Löytyn pitämä siunaus liikutti minua kotonakin.
Korvaamadon sain jatkoksi näinkin, joku virsi aina hyrisee päässäni. Virsissä pyydetään usein, että Jeesus opettaisi nöyryyttä, toisten ymmärtämistä ja auttamista, kiitollisuutta, omavoimaisuudesta luopumista, lapseutta. Tietävätkö runoilijat ja veisaajat, mitä pyytävät? Sellaiset opetukset tapahtuvat kovalla kädellä.
Päätösseuroissa minulla oli seuraa. Kutsuin iäkkään sukulaismiehen naapurista syömään lohikeittoa. Hänen vaimonsa on sairaalassa. Hän jäi kuuntelemaan seurat kanssani. Tämä oli hyvä näin, tänä vuonna.

Joinakin aamupäivinä olo on tuntunut niin toimivalta, että on tullut mieleen, että ehkä en kuolekaan vielä, ehkä olen täällä ensi kesänäkin. Muutoinhan olen mielestäni valmis kuolemaan, pahemmalta välttyäkseni, mutta ei juuri nyt. Piti saattaa ensin velipoika  maan multiin, olla rippijuhlissa, nyt ei saisi lasteni lomat mennä pilalle, pian olisi saarimökillä käynti ja sukutapaaminen, sitten vasta...Toisina päivinä taas on olo vaikea ja sivuoireet haittaavat.  On myös käynyt ilmi, että puuhaamisella on rajansa, jotka kannattaa muistaa.

Anna- Leena Härkönen pohtii kirjassaan Valomerkki paljon kuolemaa, eutanasiaa ja masennusta. Yksi hänen lainaamansa lause jäi mieleeni: " Se kuolemassa on vikana; jäi tulevaisuus näkemättä".
Minua on pitkään jotenkin ihastuttanut elämän jatkumossa se, kun muistaa elävästi tiettyjä hetkiä, kuin olisi siinä ajassa nyt, ja kuitenkin tietää asiat siitä hetkestä tähän asti. Esimerkiksi mieleen on noussut tuoreena hetki ensimmäiseltä mökkikesältä 1987. Se oli kylmä ja sateinen kesä. Katson mökin terassilla mittaria seinällä. Se näyttää 11 astetta. - Ei haittaa, ajattelen. Tuvan saa lämpimäksi, ja saunan. Olen nyt nähnyt sen hetken tulevaisuutta 31 vuotta eteenpäin.
Kuoleman tulevaisuus on arvoitus. Mutta nyt pitää mennä ottamaan mustikkapiirakka uunista.

Valon juhlaa

Vielä illalla yhdentoista maissa, kun laittelee säleverhoja kiinni, näkyy auringon paiste metsän takana pelloilla. Valoa on ylenmäärin. Kun saisi tämän valon tankatuksi talven varalle! Miten pimeä ja kylmä oli viime talvi, joulukuussa ei näkynyt aurinkoa kertaakaan. Ella Kannisen ohjelmassa Eppu Nuotio lausui oman hienen pikku runonsa. Sen ajatus oli, että nyt säilöän kaiken valon, että jaksaisin taas läpi talven pimeän.
Iltakävelyllä kiertelen pihaani ja tienvarsia, ihailen laskevan auringon valaisemia mäntyjen runkoja. Maalaiskasvatin sielu lepää tienvarren tutussa kasvustossa: päivänkakkara, kissankello, apila, siankärsämö, horsma, mesimarja (luhrikka) jne. Pienellä alalla on paljon eri kasveja. Vanhan maalaistalon pihapiirissä putkahtelee siellä täällä esiin vanhoja perennoja, joiden nimiä olen taas netistä kerrannut. On lehtosinilatva, rohtosuopayrtti, maahumala, niittyhumala, peurankello, akileija. On myös muutamia saatuja, joiden nimiä en muista, ne kun eivät tahdo tarttua päähäni. Parhaiten menestyvät naapureilta saadut kasvit. Tatarilla on huikea kasvuvoima. Se vaatii jatkuvaa rajaamista.

Tatar kukoistaa

Murrosiän kuohuja tasoittelin pitkillä metsäretkillä. Silloin ei luonnossa tarvinnut pelätä muuta kuin käärmeitä eikä niitäkään meilläpäin näkynyt. Ei ollut karhuja eikä susia, ei hirvikärpäsiä eikä punkkeja. Tämän hetken lasten pitää varoa monenlaista luonnossa. Heidän pitää myös selvitä muuttuvassa maailmassa, jonka hallinta alkaa meikäläisestä tuntua liian vaativalta. -Tuota en aio hankkia, sanon itselleni, esim. mobiilimaksamisesta.
Tietokoneissa aina jokin huolestuttaa. Nyt tämä kannettava ei esim. lataa akkua, johdossako vika? Vanha pöytäkoneeni toimii vakaasti verrattuna tähän uudempaan, mutta sen ohjelman päivitys tulee puolen vuoden päästä poistumaan eikä se nytkään päivity, pitkä talvipaussi hyyti sen asiantuntijankin tutkimana. Windows 10 on käsissäni hyppivä ja levoton ohjelma verrattuna seiskaan.

Niittyhumala

Lapset ja lapsenlapset oppivat yleensä näppärämmiksi kuin me, joiden varhaislapsuudessa ei ollut sähköäkään.
Nyt olen täällä, minne koko talven kaipasin. Katselen, kuljeskelen. Moni asia on hyvin, mutta uneni on huonontunut ennestään, vaikka se jo oli paremmalla tolalla. Koetan aina vähentää lääkkeitä, jotka eivät ole pakollisia, mutta joudun palaamaan niihin, esim. kun uni vain ei tule eikä kestä. Väsymyksen takia olen kieltäytynyt monesta mukavasta menosta. Miksi en ole rento täälläkään?

Tienvartta

Kesän korkea kohta

Eilen kolkuttelin junalla Keski-Suomesta kohti Pohjanmaata, yövyin keskustassa siskolassa ja tänään tulin ruokakassien kanssa Torpalle kyliä kiertelevän palveluauton kyydissä. Tämä monivaiheinen reissaaminen panee ajattelemaan, kuinka kätevää olisi kulkea omalla autolla. Nyt ajokortilleni olisi tosissaan käyttöä, mutta en vain pysty siihen. Aikanaan mies pakotti minut autokouluun juuri tällaisen tilanteen varalta.  Päältä ajettava ruohonleikkuri lienee teknisten taitojeni huippu. Tultuani ajelinkin ruohot sateen alta niiltä osin, missä se oli tarpeen. Osa pihoista on kulottunut rutikuiviksi. On vähän kin olisi ns. juhannussiivot tehty, kun on leikatut nurmikot! Ei täällä niin yksinäistä ole puuhailla, kun olen alkanut taas jutella Sepolle: - Kiitos että ostit näin hyvän ruohonleikkurin ja kiva, että  en enää pelkää sitä!
Vaihteeksi oli oikein mukavaa olla Keski-Suomessa palvelujen keskellä ja perheen kanssa. Oli perhejuhlaa, tapaamisia, vierailuja. Siskokin kävi miehensä kanssa kylässä. Ja pikku Ee oli isänsä kanssa, kävi pikkumummolassakin ja niin suloinen.
Oli yksi jännitysmomenttikin. Pikkuvarpaaseeni ilmestyi muutama viikko sitten musta pilkku, aivan samannäköinen kuin poskeni melanooma kaksi vuotta sitten. Terveyskeskuksessa sanottiin, että juu, kyllä tuo pitää pian poistaa ja  tutkia. Menin kuitenkin ensin ihotautilääkärin vastaanotolle. Ei se ollutkaan melanoomaa, vaan jonkinlainen pieni verihyytymä, jota lääkäri vähän rapsutteli pois. Luojan kiitos!
Olipa toinenkin jännityskohta. Sunnuntain vastaisena yönä sain puhelimeeni tekstiviestin: murtohälytys Torpalla! Soitin heti 112. Alle puolessa tunnissa soitti poliisi pihalta: -Kaikki on ehjää. Hän löysi avaimet piilopaikasta ja kävi sisälläkin, ei mitään. Väärä hälytys. Siis kaksi väärää hälytystä. Tällaisissa tilanteissa olen ensin rauhallinen kuin viilipytty, mutta reaktiot tulevat viiveellä.

Nyt vain odotellaan pelastavaa sadekautta. Saunan lämmitys sopii siihen hyvin juhannuspuuhaksi.
Leppoisaa juhannusta sinulle!

Lintukoto?

Illalla pääskyspari alkoi lennellä autokatokseen! Aamulla näin, että kesken jäänyttä pesää oli korotettu tumman näköisellä reunalla, ehkä savi oli löydetty. Mutta kun iltapäivällä hain pyöräni katoksesta, oli koko pesä maassa kuivaksi mullaksi hajonneena, kosteampi osa erottui. Voi suru, niillä ei nytkään ole kotia! Naapuri sanoi, että tikka pudottaa heillä pääskynpesiä. Lintukoto onkin näin turvaton. Edes linnuilla ei siis ole lintukotoa. En ole nähnyt tässä tikkaa pitkään aikaan, mutta äsken huomasin avovintin laidalla kuolleen tikan. Mistähän se oli päässyt sisään?
Nyt on lempikesäsääni. On pilviä, tummiakin, on 18 astetta, pieni tuuli, muutama tunti sitten satoi kymmenisen minuuttia. Kunpa sataisi kunnolla, kun lyhyt sade ei auta rutikuivia viljapeltoja

Pääskyskato

Kun tulin noin viikko sitten matkalta, lenteli pihassa iloisesti kaksi räystäspääskyparia. Sitten ne kohta katosivat. Huomasin, että kumpikin pesä oli pudonnut alas. Kuivuuttaan varmaan. Tänään istuskelin pihalla leväten oksansahauspuuhistani (syreeni otti sähkölankoihin), lennähti sähkölangalle haarapääsky. Se visersi pitkään minuun päin kuin kertoen jotain. Pian lennähti paikalle toinenkin pääsky. Yhdessä ne puikahtivat autokatokseen, jonka kattohirsillä niitä on aiemmin usein pesinyt. Arvelin linnun kertoneen, että pesä on hajonnut heiltäkin, ja että he etsivät uutta pesäpaikkaa. Ilahduin kovasti. Pian ne lensivät katoksesta toiseen suuntaan eivätkä tulleet takaisin. Jospa ne vielä tulevat!  Kiikutin ensiksi vesiastian katokseen. Muistin lukeneeni, että linnuille pitäisi nyt hakea savea, että pesät pysyisivät kasassa. Pääskyskanta on vähentynyt ja tällä menolla vähenee edelleen, tässäkään pihassa ei poikasia ole syntynyt enää moneen vuoteen. Aiemmin pääskysiä aina pesi katoksessa ja ladoissa ja jutteli pihan yli menevällä langalla. Maantien ojassa olin nähnyt savea. Otin kottikärryt ja lapion ja löysinkin heti savisen paikan. Otin lapiollisen savea, eihän sitä paljon tarvita. Vein sen katoksen pohjalle odottamaan rakentajia ja kaadoin vettä päälle. Voi tulkaa!

Kesäni tuoksut

Pesin pihassa kaivovedellä neljä pientä mattoa. Mäntysuovan tuoksu tuntuu, kun kun tuuli heiluttelee niitä kuivaustelineellä. Saunan piipusta leijailee puusavun  tuoksu pihan yllä, kun kuljen lisäämässä puita. Unkarinsyreeni tuoksuu sisällä liian voimakkaasti, mutta ulkona hienosti. Pihlajan kukat ovat hajuttoman ruskeat enkä edes nähnyt niitä valkoisina. Saunassa on ihana Aitokiukaan tuoksu ja pehmeät, hyvät löylyt. Tein pienen vihdan ja pehmittelin niskaani aidossa koivun tuoksussa.Saunoin rohkeammin kuin viime aikoina ja otin ensimmäistä kertaa sairastumisen jälkeen vähän olutta. Tölkki tuoksahti kesäsaunalta sihahtaessaan auki. Jostain syystä jalat ovat heikon ja huteran tuntuiset, mutta kuljin ja puuhailin näitä rakkaita, talven pimeydessä niin kaivattuja Torpan kesäpuuhiani aistit auki.

Hetki

Makailen viilentyvässä illassa pehmeällä divaanilla poikani kodin terassilla katoksen alla, ihmetellen tätä yllätyskesää. Katselen tuulen huojuttamia puita Helsingin taivaan alla. Pääskyspari syöksähtelee taivaalla pyydystämässä ruokaansa.Sisällä nukkuu pikku Ee, kolmivuotias. Hänen vanhempansa ovat ylioppilasjuhlissa. Hän oli vähän aiemmin kylpenyt terassin auringossa muovialtaassaan. Luimme sylikkäin kirjoja ja katsoimme iPadilta lastenvideoita. Iltatoimet sujuivat ilman pientäkään kiistaa ja hän nukahti heti kahdeksalta. Syreeni tuoksuu viimeisiä tuoksujaan, ruukkukukat hohtavat syklaaminpunaisina. Sisällä tuoksuu raparperipiirakka, jonka tein lapsen nukahdettua. Viime yönä nukahdin ensimmäisen kerran seitsemään kuukauteen  ilman unilääkettä.

Kaksikymmentä torppavuotta

Eilen tuli kaksikymmentä vuotta enoni kuolemasta. Pian tapahtuman jälkeen sain kotiini Espooseen veljeltäni puhelun. Pankista löytyneessä testamentissa sanottiin, että minä olen hänen tilansa perijä ja olen velvollinen järjestämään hautajaiset. Tästä yllätyksestä alkoi aikamoinen urakka, kun en testamentista enkä talon asioista mitään tiennyt. Tai tiesin sen, mistä ikkunasta näkyy auringon nousu ja mistä lasku, kun olin elämäni puolitoista ensimmäistä vuotta asunut tässä äitini kodissa äidin, isovanhempien ja enon kanssa. Isän kotiin muuton jälkeen olin kyllä kesäisin aina jonkin aikaa isun luona peräkamarissa. Eno ja vaimonsa asuivat tuvan päässä taloa. He eivät surukseen saaneet lapsia, ja minä olin viimeinen taloon tullut vauva.
Ihmeen paljon me jaksoimme Espoosta tänne ajaa, vaikka matkaa on 370 kilometriä. Me maalla kasvaneet varmaan tarvitsimme kiireisen kaupunkielämän vastapainoksi luontoympäristöä, elävää tulta ja tähtitaivasta. Minulle oli tärkeätä, että tästä talosta eivät valot sammuneet. Mies puuhaili ulkosalla ja hankki innolla jatkuvasti  koneita ja laitteita puun tekoon, lumenluontiin, pihanhoitoon, kasvimaan laittoon. Ulkona kasvoi vain kaksi pihapihlajaa ja muutama viinimarjapensas. Kaiken muun istuttelimme. Vuosien varrella taloa on remontoitu sisältä ja ulkoa. Vuokraviljelijä pitää pellot hyvässä kunnossa.

Nyt olen täällä yksin, niinkuin enoni loppuvuotensa. Hänellä oli aina huoli talon jatkosta. Niin alkaa olla minullakin. Tämä talo on palvellut pian satakuusikymmentä vuotta. Liittyykö se kohta niiden lukuisten tupien joukkoon, jossa heinä, paju ja koivu valtaavat pihapiirin?
Illan viiletessä kuljen viikatteen kanssa pihapiirissä, nokkoseen se tehoaa hyvin. Istun ja kuuntelen mustarastasta ja käkeä, katselen auringon laskua ja kukkivia puita. Räystäspääskyset lentelevät pääni yli.

1800-luvun navetan rauniot